— Karskista luontosi, poika! Tule sinne mantereen puolelle tervehtimään meitä, niin me ravistamme eloon sinut.
Apulainen katsoi ystävätään kuin vierasta, sillä hän oli pettynyt toivoessaan osanottoa. Hän pani kuitenkin karvalakkinsa päähänsä saattaakseen Andersia rantaan; ja hän osoitti ystävällisyyttä kuin koira, puhui taukoamatta, mutta nyt tyhjänpäiväisistä asioista, ilmasta ja kalastuksesta, tulvajäästä ja merihädästä, mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville.
Kun Anders Borg oli rähminyt jääväylän yli ja istuutunut rekeen, ohjasi hän pohjoista kohti; mutta muistaessaan rannalle jääneen papin, kääntyi hän ja näki nyt tuon hyljätyn heiluttavan lakkiaan jäähyväisiksi.
Hänen rintaansa ahdisti, mutta samalla hän tunsi epätoivoisen lohtua siitä, että näki vieläkin epätoivoisemman ihmisen.
— Koditonna, vailla ystäviä, vankilan ja perikadon partaalla! ajatteli hän. Häntä on sääli, mutta mistä nyt kaappaan kympin?
Tähän kysymykseen hän oli kuitenkin miettinyt mielessään vastauksen, ohjatessaan kulkunsa pohjoiseen halki ulapan, sillä siellä asui vanha oopperalaulaja, joka maailmaan kyllästyneenä oli vetäytynyt eläkkeineen ja eukkoineen erääseen taloon, jonka hän oli vuokrannut ilman viljelysmaita, mutta pidättänyt metsästys- ja kalastusoikeuden.
Peninkulma on runsas matka hevosella ajaen, mutta menihän sekin, ja Anders Borg tiesi varmasti saavansa ainakin hyvän lasin ja ystävällisen vastaanoton, olipa sitten kympin laitan miten tahansa.
Kuistilla seisoi vanha laulaja pyssyineen ja ajokoirineen. Hän palasi jänismetsästykseltä, tietenkin saamatta mitään, ja ilostui suuresti nähdessään ihmisen, sillä hän asui sydänmaalla, josta naapuriin oli puoli peninkulmaa.
Anders Borgin hääriessä jalkapeitteen kimpussa, taputti laulaja vaahtoista hevosta kuonolle ja sanoi:
— Sinulla on hyvä juoksija, Anders.