Siinä nyt oli se pyhä kaupunki, siinä Moria vuori ja temppeli, Zion ja Davidin huone. Luoteessa ja lännessä kurottautui Saronin laakso Välimerta kohti, joka selkeässä ilmassa sinisenä viiruna näkyi viiden peninkulman päässä. Idässä kohoutui Öljymäki puu- ja viinitarhoineen, kasvaen oliveja, viikunoita ja terebintejä; alapuolella lirisi Kidronin puro, jonka rannat nyt olivat kevätpuvussaan, täynnä kukkivia ruusukerroksia, tamariskejä ja raitoja.
Maaherran mieli ei ollut levollinen, ja hän pysähtyi usein kaidepuun luo katsoakseen alas temppelin esikartanolle, jossa väkeä liikkui tavattoman vilkkaasti, kerääntyen ryhmiin, jotka hajaantuivat heti jälleen kasaantuakseen vieläkin suuremmiksi.
Vihdoinkin ilmestyi tetrarka unen pöpperössä ja silmät veristävinä. Hän tervehti lyhyesti ja istuutui heti aivan kuin vastaanottoa varten. Mutta hänen oli vaikeata päästä puheeseen, leuka riippui avuttomana, eikä hän tiennyt miten alottaa, sillä hän oli unohtanut asian yöllisessä irstailussa.
Pilatus ehätti hänen avukseen:
— Puhu, Herodes; sydämmesi on täynnä ja mielesi levoton.
— Mitä sanoikaan veljeni?
— Me puhuimme eilen siitä eriskummallisesta miehestä, joka kiihottaa kansaa.
— Aivan! — Minähän mestautin sen Johanneksen, hänkö se kummittelee?
— Ei, toinen se on nyt!
— Onko niitä kaksi?