— Punnitse sanasi, Pekka, punnitse Herran tähden, varoitti Paavo.
— Suus kiini, Paavo. Se olet juuri sinä ja sinun kumppanisi, jotka vehkeilette siellä kaupungissa ja kirjoittelette lakeja omaksi eduksenne. Näin siellä hommataan: kuningas tarvitsee rahaa kilparatoihin ja kunniaportteihin; silloin hän ottaa kauppiaalta ja kauppias ottaa talonpojalta. Kuka voi estää minua myömästä missä tahdon?
— Laki, vastasi nihti. Mutta älä rähise siinä äläkä nalkuta, vaan päästä renkisi irti ja anna hevosilleni ruokaa.
Pekka suuttui silmittömäksi. Hän juoksi tupaan ja raivosi. Hän otti leipilaipion ja pyyhkäsi sillä kaikki pois pöydältä, niin että kupit ja kipot kirpoilivat maahan. Hän särki ikkunat, ajoi tuvassa olijat pellolle ja ruhjoi murusiksi pöydät ja penkit. Vuoroin oli hän orsilla, vuoroin uunilla. Ja koko ajan hän sadatteli ja ulvoi, niin että vaahto tirskui suusta. Hän pureskeli lasia, taittoi tinalautasia kappaleiksi ja potki voipyttyjä pitkin laattiaa. Ja sitten asettui hän ovelle huutamaan:
— Ulos, pois, te helvetin varkaat! Ennen maailmassa oli lakina oikeus, nyt on vääryys lakina. Varkaat laativat lakia rehellisille ihmisille ja varastavat sitten lain turvissa! Sinäkin rihkamasaksa, joka et tee työtä et hölynpölähdystä, mutta syöt minun leipääni, tiedätkö, että sinä siis olet minun leivässäni? Mulla olisi oikeus pieksää sinut, kun olet huonekurini alainen. Ja sinä, varkaiden kätyri, kuninkaan virkamies! Mitä teet sinä leipäsi edestä? Sinä perit veroja, juuri niin. Minä teen työtä ja sinä perit! Ja niin te teette kaikki! Te peritte, te viette kaikki. Jos ajan tiellä, jos pysähdyn lepäämään, jos sidon hevoseni, jos puolustan itseäni, jos kuritan poikavekaraa, niin te kirjoitatte sen kirjoihinne ja peritte multa maksun. Pyhä isä, neitsyt Maaria ja kaikki pyhimykset, varjelkaa järkeäni! Vie sinä Paavo, vie rotuhevosesi ja naaraksesi, vie pois ja vie pian! Ja jos rohkenette näyttäytyä minun taloni seutuvilla, niin muistakaa missä minä olen! Osta sinä itsellesi vävy kaupungista, jossa saat kaikesta hyvän hinnan, voit ehkä siinä kaupassa petkuttaa jonkun hyvistä ystävistäsi! Jos minut olette saaneetkin vaivaseksi kerjäläiseksi, niin en minä tähän happane. Sen minä sanon ja sitten sanon amen, kiitän Jumalaa hyvästä ja pahasta, amen!
Mutta Paavo ja hänen naisväkensä olivat jo tuon kamalan saarnan kestäessä valjastaneet raudikot, kiivenneet vaunuihin ja ajoivat veräjän kautta maantielle. Sinne päästyään, virkkoi Paavo:
— Pekka raukka, josta tuli hullu!
Sen koommin eivät Pekka ja Paavo tavanneet toisiaan. Eikä Matti koskaan saanut Karinaa, sitä ei voitu auttaa, hän ei saanut. Sillä asiat olivat nyt kerran sillä kannalla eikä niitä kukaan voinut muuttaa. Eikä niitä ole muutettu vieläkään.