Siihen päättyi keskustelu. Sten herra kiitti ja meni takasin saunaan, jossa meteli nyt, oluen ja kuumuuden vaikutuksesta, oli huumaava. Kiireesti hän pujottelihe kylpeväin lomitse pukuhuoneeseen, jossa vaivoin löysi vaatteensa nahkahousujen, puserojen ja paitojen korkeiden kasojen alta.
Kadulle tultuaan ohjasi hän taas askeleensa Suurtorille. Raatihuone oli valaistu. Suuri porttikäytävä, joka vei kellariin, oli köynnöksillä, vaakunoilla ja lipuilla koristettu. Huilujen ja rumpujen iloisten sävelien houkuttelemana laskeusi hän leveitä portaita myöten alaspäin. Vaikka hänestä tuntui mahdottomalta, että ihmiset keräytyivät huvittelemaan maan alle, kun maa oli suuri ja kaunis, täytyi hänen kumminkin myöntää, että raatihuoneen kellari mahtavine, köynnöksillä kierettyine pilareineen oli komean näköinen; sinne tänne oli pistetty vihkonen vuokkoja, kieloja ja voikukkia. Suuret viini- ja oluttynnyrit muodostivat pitkiä käytäviä ja tiskiä koristi äärettömän suuri tynnyri, jonka seljässä Baccus ratsasti. Hiekoitettuja sivukäytäviä varjostivat nuoret kuuset ja katajat ja laattialle oli yltyleensä sirotettu havuja. Soittajat istuivat korkealla jättiläistynnyrillä ja ristiholveista riippui tynnyrinvanteita, joissa paloi öljylamppuja ja vahakynttilöitä. Ääretön ihmisjoukko, osaksi naamiopukuisena, osaksi juhlapukuisena, oli ryhmittynyt pöytien ympärille taikka kuljeskeli tynnyrien välisiä käytäviä pitkin. Ilo näytti yleiseltä ja vilpittömältä, olihan siihen luonnollinen aihe, kevään tulo, joskin toinen vähemmin luonnollinen, kuninkaan kolmas paluu.
Sten kulki yksin iloisten ryhmien keskitse toivomattakaan tapaavansa yhtään ystävää. Janoissaan oli hän saunan jälestä, mutta ei pyytänyt juotavata, sillä hän ei kehdannut juoda yksin. Kävellessään siinä tunsi hän äkkiä, että joku häntä katseli. Hän kääntyi ja näki pienen, kellertävän, kuivuneen, kapearintaisen miehen, joka pöydän puutteessa oli istahtanut kumotun tynnyrin ääreen ja hakenut kapanmitan tuolikseen; miehellä oli edessään ruukullinen reiniläistä viiniä ja vieressä kaksi viheriää lasia. Hän oli yksin ja joi toisesta lasista. — Ettekö suvaitse istua tähän, nuori herra? kysyi hän heikolla, sihisevällä äänellä ja rupesi samassa rykimään. — Näen, että te olette yksin ja niin olen minäkin.
Sten katseli kysyvin silmäyksin tyhjää lasia; rykivä mies kaatoi viiniä siihen ja haki tyhjän nassakan, jolle kutsui vierastaan istumaan. Sten kiitti, istui ja joi kellertävän miehen kanssa.
— Minua ryvittää äärettömästi, virkkoi tämä, mutta älkää olko siitä millännäkään. Kevät on pahin aika rintatautisille. — Niin, taas on kevät, jatkoi hän sitten surunvoittoisesti, aivan kuin toinen sanoisi: niin, taas on syksy!
— Joisitte makeita viinejä happamain asemesta, virkkoi Sten, jotakin sanoakseen.
— Ei, rintatautini ei ole sitä laatua. — Ja hän todisti väitteensä uudelleen rykäsemällä. — Olen kirjuri kaupungin vaatevarastossa ja siellä tämmöisen yskän saa. Villasta lähtenyt pöly tunkeupi keuhkoihin ja kasautuu sinne, — sillä paikalla ei elä koskaan kuuttaneljättä vuotta vanhemmaksi. Minä olen nyt viidenneljättä ikäinen, sanoi hän katkerasti hymähtäen ja tyhjensi lasinsa.
— Valitseisitte toisen toimen, virkkoi Sten ystävällisesti ja lapsellisesti.
— Valitseisin? Ei niitä valita, nuori herra. Kaupunkiyhteiskunta on rakennus, jossa jokainen on paikalleen muurattu kivi; jos hän liikahtaa, niin koko rakennus romahtaa. Mutta yhteiskunta teki varomattomuuden, kun ei kieltänyt minun ammatissani olevia ihmisiä menemästä naimisiin, sillä kun ihminen ei voi mennä naimisiin ennenkuin kolmenkymmenen ijässä ja hänen jo täytyy kuolla kuudenneljättä vanhana, niin joutuvat lapset tuonne alas.
Hän viittasi sormellaan laattiata kohden.