— Maailma tahtoo tulla petetyksi, jatkoi hän yltyneenä suosiosta. No hyvä, pettäkäämme sitä. Rooman paavilla on kaksikymmentä jalkavaimoa ja Upsalan arkkipiispa on tehnyt sukurutsauksen. Mutta tämä ei estä paavia eikä piispaa antamasta syntejä anteeksi sille, joka maksaa niin taikka niin suuren rahasumman! Onhan tässä äärettömän selvä ihmisyyden piirre: minä annan anteeksi itselleni, ergo annan minä anteeksi muillekin.
— Mutta Hussille ei annettu anteeksi, intti vielä Antonius.
— Hän ei tahtonut anteeksi, vastasi Franciscus, eikähän lahja voi muuttua lahjaksi, ellei ole vastaanottajaa.
— Maailma tahtoo tulla petetyksi, sanoit äsken, jatkoi Antonius. Eiköhän se mahda olla vanha vale! Eiköhän olisi oikeampaa sanoa näin: Maailma on petetty, siis pitäisi meidän sitä valaista. Sitä mieluummin, kuin maailma maksaa meille siitä, että me sitä valaiseisimme.
— Mutta emmekö me sitä sitten tee? väitti kirjastonhoitaja Martin.
Emmekö ole avanneet kirjastomme sille ja panneet esille kirjojamme?
— Olemme, olemme asettaneet esille kirjat, joista ei meille vaaraa ole, vaan vaaralliset olemme pistäneet lukkojen taa.
— Vaan eihän saa antaa lasten leikkiä veitsillä.
— Ei lasten! Mutta tässä on kysymys täyskasvuisista.
— Kuka voi sanoa minulle, keskeytti Franciscus, joka pelkäsi että keskustelu livahtaisi vaaralliselle alalle, kuka voi sanoa mitä tarkoitetaan sillä, kun paratiisin puuta kutsutaan hyvän- ja pahantiedonpuuksi?
— Luulisinpa, vastasi Martin, sen merkitsevän sitä, että tieto tekee ihmiselle hyvää sen kautta, että se tekee hänet voimakkaaksi ja pahaa sen kautta, että se tekee hänelle — kuinka sanoisin? — pahaa!