Kumina kuuluu hevosten kavioiden alla, ajetaan sillan poikki; metsä harvenee, tasanko leviää esiin ja sen keskessä siellä täällä pieniä koivikkokunnaita. Näkyy tuli erään tuvan ikkunasta, tulisoihtu näkyy tuolla rientävän eteenpäin jo kaukaa aavikon yli loistaa kointähti suurena ja kauniina. Olli kertoo Karinalle, että se oli juuri tuo tähti, joka opasti paimenet Betlehemiin, mutta sen tietää Karina ennestään, kauppakaupungissa tiedetään kaikki ja Olli on maalta.
Viimeisen kerran kääntyy tie ja hoikkasten, lehdettömien lehmuspuiden lomitse näkyy kirkko loistossaan. Kirkonmäelle on yleisö heittänyt tulisoihdut suureen rovioon, jonka ääressä ajurit lämmitteleivät vietyään hevoset kirkontalliin. Paavo ukko huiskasee ruoskalla kauniissa kaaressa ylös rovion ympäri, antaen raudikkojen, komeain rotuhevosten, korskahdella ihmetellen katselevain talonpoikain edessä.
Kirkon ovella he jo tapaavat Pekan ja hänen vaimonsa ynnä heidän pitkän poikansa. Siinä tervehditään ja syleillään, toivotetaan hyvää joulua ja kysellään voimisia. Vähän vielä lörpötellään yhtä ja toista, sitten soivat kellot yhteen ja silloin menevät kaikki kirkkoon. Kylmä on, kuin jos istuisi meressä, mutta se ei tunnu, sillä täällä palelee hyvässä seurassa; eikähän sitä jouda pakkasta muistamaan kun kuuntelee saarnaa ja veisuuta; nuorilla sitäpaitse on niin paljo katsomistakin, kynttilöitä ja ruunuja ja he pistäytyvät käytävän poikki salavihkaa tuttaviaan tervehtimässä.
Kun aamujumalanpalvelus vihdoin on päättynyt ja ihmiset lappavat ulos kirkkomäelle, ovat tähdet sammuneet, mutta itäinen taivas on punasenkellertävä niinkuin kypsä kesäomena. Kaupunkivieraat kävelevät reippain askelin veli Pekan kotiin.
Kivenheiton päässä kirkosta on näet verotalonpojan Pietari Matinpojan suuri talo, jossa on leivintupa, vierastupa ja erityinen makuutapa. Veräjänpatsaaseen on kiinnitetty puimaton ohralyhde, josta varpuset jo ovat rientäneet saamaan jouluruokaansa. Tuvan ovella on kaksi paksussa kuurassa olevaa kuusta. Pekka asettuu juhlallisesti ovipieleen ja lausuu velipuolensa ynnä tämän vaimon ja perheen tervetulleiksi ja sitten astuvat kaikki tupaan ja heittävät turkit yltään. Emäntä on jo etukäteen juossut kotiin ja seisoo takan ääressä lämmittämässä olutta; poika Matti auttaa Karinalta raskaat matkaturkit ja pikku Sven vyöryy jo jouluolissa, jotka puolen kyynärän korkuudelta peittävät luvan laattian. Isäntä vie kauppiaan ja hänen vaimonsa kunniapaikalle pöydän päähän ja he istahtavat siellä niiden sinipunaisten verhojen alle, joihin on kudottu Kristuksen talo Jerusalemiin ja tietäjät itäisiltä mailta.
Komean näköinen on tuo pitkä ruokapöytä, siinä ei ole käden levyistä täplää, jota ei jokin malja tai kuppi peittäisi. Se on katettu siihen koko jouluksi ja kaikki talossa olevat ruokavarat ovat siihen asetetut näkyviin. Kokonainen sianpää irvistelee punaselta puulautaselta ja sen ympärillä on monenlaisia herkkuja, paisteja, rintalihoja, kieliä, maksoja. On suolakalaa, on kuivaakalaa, on voiastioita ja suola-astioita ja leipää on monenlaista, joulukakkuja pieniä ja suuria; kuohuvaa jouluolutta on lemuavissa katajakipoissa, joilla on luonnonkäyrät kääkät. Aamurusko punoittaa pieniä, viheriäisiä, jääkuurassa olevia ikkunoita, tuntuu melkein siltä kuin olisi kesä ulkona, mutta sisässä levittää suuri pystyvalkea ihanata lämpöään. — Isäntä ottaa puukkonsa, leikkaa viipaleita leivästä, viiltää peukalolla voita päälle ja kehottaa vieraitaan tekemään samoin. Ja kun on juotu tuopillinen lämpöstä olutta, silloin avaa harvasanainen Pekka keskustelun, — Paavo on hieman hämillään istunut siinä miettien, mistä hän sen alkaisi.
— Hyvä kai oli keli kaupungista vai miten?
— Mainio, vastaa Paavo. — Nämä minun raudikkoni juoksevatkin kuin siivillä lentäen.
Mutta Pekka ei pidä kaupunkilaisten tavasta pitää komeita syöttiläshevosia eikä ole koskaan tietääksenkään, kun Paavo niillä ajaa ja niitä kehuu.
— Onko ostettu paljo ohria jouluksi? jatkaa Pekka.