Vanhus oli maannut kaksikymmentä vuotta ja hän saattoi ikkunasta nähdä kaiken, mitä tapahtui talossa, jota hänen kaksi poikaansa hoiti. Mutta hän näki maailman ja ihmiset omalla omituisella tavallaan, sillä ikkunaruudut olivat himmenneet kaikkiin sateenkaaren väreihin; hänen tarvitsi vain hiukan kääntää päätänsä, niin näytti kaikki milloin punaiselta milloin keltaiselta, vihreältä, siniseltä, sinipunertavalta. Jos siis oli talvipäivä, jolloin puut hohtivat huurteisina ikäänkuin ne olisivat puhjenneet valkoisiin hopealehtiin, käänsi hän päätänsä päänaluisella, ja puut muuttuivat vihreiksi; oli suvi, pelto kellertyi, taivas siintyi vaikka se todella olikin ollut harmaa. Sillä tavoin luuli hän voivansa loihtia, eikä hänellä koskaan ollut ikävä. Mutta taika-ruuduilla oli toinenkin lahja; sillä ne olivat epätasaisia, niin että ne heijastivat ulkopuoliset esineet milloin suurennettuina, milloin pienennettyinä.
Kun sitten hänen iso poikansa tuli kotiin, oli häijy ja huusi pihalla, toivoi äiti hänet heti pieneksi ja kiltiksi jälleen ja heti näkikin hän hänet pienenä. Tai kun lapsenlapset siellä ulkona käydä lyllertivät ja hän ajatteli niiden tulevaisuutta, silloin — yks, kaks, kolme — silloin siirtyivät ne suurennuslasiin, ja hän näki ne täysikasvuisina, isoina ihmisinä, oikeina jättiläisinä.
Mutta kun tuli kesä, antoi hän avata ikkunan; sillä niin kauniina, kuin maailma ulkona oli, ei sitä ruutujen läpi voinut nähdä. Ja nyt juhannusaattona, kun luonto oli mitä kaunein, lepäsi hän katsellen niitylle ja haalle, kun kyyhkynen viritti virtensä. Se lauloi niin ihanasti Jesuksesta Kristuksesta ja taivaan valtakunnan ilosta ja ihanuudesta ja se kutsui tervetulleiksi kaikki, jotka olivat rasittuneita ja olivat saaneet tarpeekseen tämän elämän vaivoista.
Vanhus kuunteli, mutta hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta, sillä maa oli tänään niin kaunis, kuin itse taivaskin eikä hän toivonut itselleen parempaa.
Silloin lensi kyyhkynen yli niityn vuorilehtoon, missä talonpoika oli kaivamassa kaivoa. Hän seisoi syvällä maassa pää kolme kyynärää maanpintaa alempana aivan kuin hän olisi seisonut haudassa.
Kyyhkynen laskeutui kuuseen ja lauloi taivaanvaltakunnan ilosta varmana siitä, että mies maan sisässä, joka ei nähnyt taivasta, merta eikä niittyä, toivoisi sinne ylös.
— Ei, sanoi talonpoika, minun täytyy ensin kaivaa kaivo; sillä muuten ei kesävieraani saa vettä ja silloin muuttaa pieni onneton rouva pienen lapsensa kanssa.
Kyyhkynen lensi alas rantaan, missä talonpojan veli parastaikaa nosti verkkojaan vedestä, ja se lensi kaislikkoon laulamaan.
— Ei, sanoi talonpojan veli, minun täytyy hankkia ruokaa kotiin, muuten lapset kirkuvat nälästä! Myöhemmin, myöhemmin! Taivas aikanansa! Ensin elämä sitten kuolema!
Kyyhkynen lensi isontuvan luo, missä pieni onneton rouva asui kesää. Rouva istui nyt verannalla ja ompeli käsikoneella; hänen kasvonsa hohtivat valkeina kuin lilja punaisen huopahatun alta, joka unikukan tavoin lepäsi mustilla hiuksilla, jotka olivat mustat kuin suruharso. Hänen piti pienokaiselle neuloa kaunis esiliina valmiiksi juhannusaatoksi; ja lapsi istui hänen jalkojensa juuressa ja leikkeli palaisiksi saamiansa kankaantilkkuja.