Ilmoitin lääkärille, että minun piti lähteä niin pian kuin mahdollista, sillä minun täytyi seuraavana aamuna olla laivakonttoorissa. Meillä laivan miehillä oli siellä suorituksia, koska olimme tulleet juuri Brasiliasta yhdeksän kuukauden matkalta eräällä Liverpoolilaisella laivalla.
Mr. Mackvicker otti vihdoin kädestäni kiinni ja koetti rohkaista minua, luullen, että ujostelin tulla hänen mukanaan kauppaneuvoksen luokse. Minä painoin hienon merimiehen huopahatun päähäni, ja sitten mentiin. Kysyttyäni sain tietää, että kaikki pelastetut voivat hyvin, paitsi neiti Mary, joka oli vielä heikko.
Sain kuulla hänen tiedustelleen, kuka hänet pelasti, ja kuultuansa sen olleen jonkun merimiehen, joka oli itsekin ollut hukkua, oli hän itkien pyytänyt nähdä minua heti, koska oli kuullut minun talossa olevan. Kun oli luvattu minut tuoda hänen luokseen, niin pian kuin heräisin, oli hän rauhoittunut ja luvannut vartoa.
Näitä puhellessamme olimme jo joutuneet kauppaneuvoksen ovelle. Mutta tuo Maryn kaipailu ja helläsydämisyys oli minuun tehnyt kummallisen vaikutuksen. Mackvicker avasi oven ja työnsi minut edellänsä huoneesen, jossa istui keski-ikäinen hieno herrasmies, kädellään tukien päätänsä.
Seisoimme hetkisen hänen edessään, ennen kuin hän huomasi meidät. Minä tunsin hänet samaksi, joka kuskin viereen istahti onnettomasta rannasta kotiin ajettaessa. Hänen silmänsä näyttivät punertavan, murhe näkyi painavan hänen mieltänsä; poikansa tapaturmainen kuolema näkyi häntä kovasti masentavan. Hän näytti aivan murtuneelta. Lääkäri vihdoin huomautti häntä läsnäolostamme, esittäen minut hänelle.
Nähtyänsä minut, nousi kauppaneuvos seisoalleen, levitti kätensä ja lausui murtuneella äänellä: "tule tänne, poikaseni, ja anna minun painaa sinua rintaani vastaan; tule!"
Lääkäri työnsi minua häntä kohden. Minä astuin vaistomaisesti muutaman askeleen, ja, nyt olin hänen sylissään. Hän itki eikä voinut saada sanaa suustansa. Vahvan miehen rinnassa sykki sydän tuntuvasti, ja hänen povensa työskenteli tavattomasti.
Vihdoin hän puhkesi sanoihin: "Jumala siunatkoon sinua, vieras! Jumala siunatkoon sinua, nuorukainen, siitä, että olet onnettomalle isälle antanut takaisin hänen rakkaan tyttärensä! Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua, jalo meripoika Pohjolasta, että olet poistanut perheen isältä kuolon iskun; sillä en olisi voinut kestää niin kovaa iskua yhtaikaa; ilman sinua makaisi nyt koko perheeni meren pohjassa."
Hänen äänensä sortui, niin ettei hän pitkään aikaan voinut sanaakaan puhua. Hän hellitti minut ja viittasi istumaan. Tulin itsekin niin liikutetuksi hänen syvästä surustaan ja hellästä kohtelustaan, että kyyneleet valuivat silmistäni.
Hetken aikaa istuttuamme nousi kauppaneuvos, otti minua kädestä kiinni ja sanoi: