"Viime Tammikuun 16 päivän iltana," alkoi hän, "eli päivää ennen kuin jätimme laivan, hiivin minä kenenkään huomaamatta pääkokin luokse ruokavarastoon ja pyysin häneltä ryyppyä tahi paria, virkistääkseni itseäni. Hän antoikin kieltämättä ja vielä lisäksi kaksi pulloa konjakkia, että saisin toisillekin salaa tarjota. Hetken siellä oltuani syöden, mitä edessäni näin, aioin lähteä; mutta oven avattuani tuli kapteeni kajuttaan, jonka tähden pelosta, että hän ehkä huomaisi minut, lymyin siihen, jotta kapteenin poistuttua hänen huomaamattansa olisin päässyt pois. Pian hän poistuikin, ja minä kiiruhdin ulos. Mutta tullessani huomasin kajutan permannolla kirjeen. Otin sen ja näin sen osoitetuksi perämies Tonylle. Käsiala oli kapteenin. Aioin laskea sen pöydälle; mutta samassa kuulin jonkun koskevan oven ripaa, jonka tähden minä kiiruhdin vastaisesta ovesta kirjeineni. Se jäi siis minulle. Sen antaminen viipyi viipymistään, ja mitä kauvemmin se viipyi, sitä vaikeammaksi alkoi minusta tuntua sen antaminen, kun ei olisi ollut mitään syytä mainittavana, miksi sitä olin salaillut. Se oli myöskin niin pilautunut paitani povitaskussa, etten sitä enää luullut voivani omistajalleen antaakaan. Mutta täällä saarella ollessamme tulin siitä maininneeksi Daltonille, joka kehoitti minua kirjettä sittenkin omistajalleen antamaan. Kun tuota tuhrautunutta ja kulunutta kirjettä sitten yhdessä katselimme ja levittelimme, kiihdytti se meidän uteliaisuuttamme, niin että yhdessä sitä luimme, koska se jo oli avonaiseksi kihnautunut. Suurella vaivalla voimme sen palaset niin kokoon asetella, että siitä osan selväksi saimme; mutta siinä se olikin koko kirjeen loppu, sillä sen repaleisista palasista ei enää ollut kenellekään annettavaa."
Pehrsonin kertomuksen mukaan oli kirjeen pääsisällys semmoinen, että kapteeni Dawyson siinä, aavistaen loppunsa tuossa kauheassa haaksirikossa saavansa, ilmoitti minulle, että hän juuri oli vehkeillyt laivamme upottamiseksi, niin kuin olin häntä epäillytkin. Tunnonvaivoissa hän siinä tunnusti tehneensä laivan pohjaan tuon aukon, josta jo olen kertonut, ja aikoneensa sitten Juan Fernandes saaristossa tahi muualla sopivalla hetkellä sen lopullisesti aukaista, kuitenkin sillä tavalla, ettei ihmishenkiä hukkuisi. Hänellä oli joku osa laivaa omanaan ja lastia myös; mutta viimeksi mainittu oli arvotonta tavaraa, vaikka petollisesti ilmoitettu, ja laiva lastineen kaikkineen hyvin korkeasta summasta vakuutettu. Vielä hän pyysi, että jos hän, niin kuin itse varmaan uskoi, saisi surmansa kostoksi kauheista hankkeistaan, minä sitten pitäisin huolta hänen perheestänsä enkä ilmoittaisi hänen rikostansa hänen perheensä kunnian tähden. Lopuksi hän vakuutti yksin olevansa syyllinen kamalaan tekoonsa; ei kukaan muu, ei kauppaneuvoskaan siitä mitään ollut tiennyt. Tarkempia selvityksiä viittasi hän vielä löydettävän tuossa jo ennen mainitussa salkussa, jossa myös olivat hänen rahansa ja asiapaperinsa.
Tämmöinen oli kuolevan Pehrsonin kertomus, jonka totuutta ei meillä ollut syytä epäillä. Selvää on sanomattakin, että se synnytti meissä katkeruutta sitä vastaan, jonka tähden niin suuri osa tovereitamme oli saanut ennenaikaisen hautansa ja me jäljelle jääneet viettäneet niin kauheita päiviä, ja tuskin kukaan meistä enää ihmisten seuraan pelastuisi.
Yksi asia minua kumminkin ihastutti, se nimittäin, ett'ei kauppaneuvos ollut osallinen tuohon vehkeesen. Kovin katkeroitti sitä vastaan mieltäni se, etten tuota kapteenin salaperäistä salkkua kerinnyt pelastamaan.
Pehrsonin kertomuksen kuultuamme erosimme kukin toimillemme tuota kapteenin kauheata tekoa ja sen seurauksia miettien. Seuraavana aamuna menin Pehrsonin lehtivuoteen ääreen. Siinä hän virui kurjana ja kuivettuneena, ja minä näin, ettei hänellä ollut enää monta hetkeä jäljellä. Huomattuaan minut, viittasi hän minua lähestymään. Kallistettuani korvani lähelle, kertoi hän kuiskien, että hänen kotonsa on Ruotsissa Hudiksvallin kaupungissa. New-Yorkin pankissa kertoi hän itsellään olevan säästössä 950 dollaria. Vastakirja oli Ruotsin konsulin hallussa. Hän pyysi minua, jos saaresta hengissä pääsisin, toimittamaan rahat hänen äidillensä. Vastakirjan mukana oli hänen testamenttinsa, jonka hän oli tehnyt jo toista vuotta takaperin eräälle merimatkalle lähtiessään. Vielä pyysi hän, että, jos kotimaahani palaisin, poikkeisin myös viemään hänen viimeiset terveisensä hänen äidillensä. Sitä paitsi uskoi hän minulle, että hänellä kotikaupungissaan oli kihlattu morsian, lapsuuden toveri, jolle hän toivoi minun niin ikään hänen terveisensä vieväni ja ilmoittavani, että hän uskollisena sulhona oli kihlasormuksensa hautaansa vienyt. "Todista, että olet itse nähnyt sen!" lisäsi hän ja näytti minulle laihtunutta vasenta kättänsä, jonka nimettömässä sormessa sormus huljui, sillä niin oli hänkin nälkiintyneenä laihtunut. Ja pian tämän jälkeen oli kunnon Pehrsonkin meidän joukostamme eronnut.
Vielä saman päivän iltana, auringon luodessa viimeisiä säteitään välkkyvälle meren pinnalle, teimme heille, nimittäin Daltonille ja Pehrsonille, viimeisen palveluksemme, haudaten heidät toveriensa viereen ja pystyttäen yhteisen kiven heidän haudalleen. Siihenkin hakkasimme heidän muistoksensa kirjoituksen samaan tapaan kuin edellistenkin vainajain.
Näitä kunnon tovereitamme surimme syvästi; sillä he olivat molemmat kaikin puolin kunnon miehiä ja vielä päälliseksi niin kristillismielisiä, että heiltä, erittäinkin Daltonilta, saimme tämän erakko-elämämme aikana kuulla monta lohduttavaa ja mieltä ylentävää puhetta ja kehoitusta luottamaan kaikissa vaiheissamme taivaalliseen Isäämme, joka on aina valmis vastaan ottamaan tuhlaajapoikina palaavia lapsiansa, kun he vaan nöyrin ja katuvaisin sydämin häntä lähestyvät.
Päivä päivältä tuli tilamme yhä kurjemmaksi. Me makasimme multavuoteillamme melkein alasti; sillä vaatteemme olivat jo melkein kaikki kuluneet hätämerkeiksi ja lamppujemme sydämiksi, emmekä enää viitsineet koota lehtiäkään asuntoomme, vielä vähemmin puhdistaa itseämme. Kuka loikoili nuotion ääressä, porossa ja noessa, mikä missäkin. Viimeisetkin pelastuksen toiveet olivat kadonneet. Kukin oleskeli missä halusi, toisistaan välittämättä. Vartosimme vaan jonkunlaista loppua.
Huhtikuun 27 päivänä tuli Bullard luokseni, lykkäsi minua kylkeen ja sanoi keksineensä pelastuskeinon. Minä nousin ja seurasin häntä horjuvin askelin ymmärtämättä, mitä hän tarkoitti.
Kun hän oli vihdoin vaivalla saanut kaikki toverit kokoon, vei hän meidät asuntoomme.