Oi kuinka monta tuhatta nuorukaista ovat nämä perikatoon vietelleet. Lukemattoman paljo olisi niitä merimiehiä, samoinkuin muitakin nuorukaisia, jotka eläisivät onnellisina, rikastuisivat sekä henkisesti että aineellisesti ja säilyttäisivät niin hyvin ruumiinsa kuin sielunsakin voimat turmeltumattomina, jos ei näitä juomatemppeleitä olisi. Mihin kaikkiin saastaisiin synteihin ja hurjuuksiin juuri nämä ovat syypäinä! Kuinka monet tuhannet katkerat kyyneleet ovat vuotaneet onnettomain vaimojen kalpeille, kuihtuneille kasvoille ja poskipäille, kunnes he ovat kadonnutta onneaan surren, pakahtunein sydämin ja murtunein mielin, kolkkoon hautaan sortuneet! Kuinka moni isä, äiti, sisar ja morsian ovat saaneet nähdä rakastettunsa näitten uskollisina palvelijoina loassa ja kaikenlaisessa saastaisuudessa matelevan, kunnes vihdoin ovat joutuneet ennenaikaiseen juomarin hautaan.
Olenpa itse tässä rannalla istuja, yksi näitä tälle tielle joutuneita?
En liene rahtuakaan parempi; semmoiselta kumminkin ulkoasuni näyttää.
Purjekankaiset omatekoiset housut, pluusi samaa hienoa ainetta, suuret, raskaat merisaappaat, vanha, haalistunut merimiehen takki ja hattu, jonka ikää olisi vaikea määrätä.
"No," kysynette, lukijani, "kuinka noin huonoissa vaatteissa olit?
Missä olivat paremmat?" — Mutta sitähän nyt juuri olen selittänyt.
Näitä ajatellessani havahduin vihdoin ja keksin, etten ollutkaan enään yksin rannalla. Tähän matkan päähän, muutaman purjeveneen luokse oli ilmaantunut pieni seurue, joka näkyi hankkivan vesille. Parhaallaan näkyi pari merimiehen pukuun hienosti vaatetettua nuorta miestä lykkäävän venettä vesille. Seuralaisina näkyi olevan kaksi naista, toinen vallan nuori neitonen, toinen näytti jo ikänsä jälkipuoliskolle joutuneen.
Pojat olivat saaneet veneen vesille ja soutaneet sen laiturin portaitten viereen, avanneet purjeet ja asettaneet kaikki kuntoon.
Mutta mitä lienevät naiset odotelleet, kun eivät astuneet veneesen? Kentiesi lisäseuraa, arvelin itsekseni. Pian kuitenkin näyttivät odotteluun kyllästyneen, ja hiljakseen he astuivat veneesen.
Minusta tuntui, kuin joku surullinen aavistus olisi sydäntäni painanut ja kuin olisin tuon seurueen jo entuudesta tuntenut, niin että minua halutti tarjoutua heidän apumieheksensä. Olipa juuri kuin joku olisi sanonut, etteivät nuo pojat ole täysin kykeneviä venettä purjeineen hoitamaan, heitä varmaan kohtaa onnettomuus.
Olin juuri lähestymäisilläni heitä, kun huomasin ulkoasuni, joka ei suinkaan ollut luottamusta herättävä. Häpeissäni käännyin takaisin, alakuloisena luopuen aikeestani, ja istahdin jälleen takaisin samalle paikallani, josta voin nähdä kauvas merelle päin. Päätin seurata katseillani noita outoja suosikkejani, sillä semmoisiksi olivat nämä henkilöt muutamissa silmänräpäyksissä muuttuneet.
Istuin siinä ja seurasin silmilläni purjehtijoita, jotka nyt myötätuulen tasaisesti puhaltaessa kiitivät eteenpäin hyvää vauhtia. Alku näytti siis varsin lupaavalta ja huvittavalta.