Menimme sitten toveriemme luo, ja perämies kutsui miehensä kokoon vihellyspillillään. Pian olivat asiat meidän kesken selvillä, ja mikä vielä oli kummallisempaa tässä pelastuskohtauksessa, oli se, että M. Wilsom ja tämä höyrylaivan perämies olivat veljekset. Sanomattakin on selvää, että heidän aavistamaton kohtauksensa oli liikuttava.
Tunnin kuluttua olimme matkalla höyrylaivaan, josta pelastusmiehistö oli lähetetty. Se oli St. Franciskosta Philadelphiaan menevä matkustajahöyrylaiva "White Eagle," johon me pelastuimme. Kapteeni oli aamupäivällä laivan kulkiessa jotenkin etäällä saarestamme huomannut, näköputkella merta tarkastellessaan, oudonlaisia hätämerkkiämme pitkien tankojen huipuissa. Hän oli heti kääntänyt kulun saareen päin, tullen sitä niin lähelle kuin uskalsi. Hän oli luullut saaressa asuvan villejä, ja joitakuita sivistyneitä joutuneen heidän valtaansa ja olevan nyt jonkun avun tarpeessa. Siksi varusti hän 15 miestä aseilla mahdollista tarvetta varten ja lähetti heidät perämies Wilsonin johtamina pelastamaan, jos joitakuita vielä olisi pelastettavina.
Saareen päästyänsä alkoivat miehet sitä varovasti tutkia, peläten minkä pensaan takaa hyvänsä villiparven heidän kimppuunsa ryntäävän. Kun he olivat siten siellä ja täällä kierrelleet, olivat he huomanneet kivet toveriemme hautakummuilla ja saaneet niistä tietää, mistä laivasta haaksirikkoon joutuneet olivat. He eivät, merkillistä kyllä, olleet huomanneet meidän asuntoamme; sillä sen yli oli ruohoa kasvanut niinkuin muuallekin. Hautakivet tarkoin tutkittuansa rupesivat he yhä tarkemmin etsimään jälkeenjääneitä, joita heidän mielestään täytyi olla, koska olivat toverinsa haudanneet. Mutta kun etsimiset olivat turhia, me kun olimme melkein maanalaisessa kuopassamme, ryhtyivät he metsästykseen, edes jotakin laivaan viedäkseen. Siksi olikin heidän hämmästyksensä sitä suurempi, kun me niin äkkiarvaamatta syöksyimme heidän näkyviinsä, melkein alastomina, kummastuttavan näköisinä omituisissa lehtipuvuissamme.
En voi kuvata iloamme ja rajatonta onnellisuuttamme, jota tunsimme, kun niin monen vaaran, tuskan ja kärsimyksen jälkeen, kun kaiken toivon jo luulimme turhan olevan, näin pelastetuiksi tulimme. Tuskin voimme todeksi uskoa, että nyt todellakin kiidimme kohti höyrylaivaa, joka tuloamme vartoi. Kolmen sadan ihmisen silmät katsoa töllistelivät tuloamme, ihmetellen mitä olentoja olimmekaan, kuin niin kummallisilta ja kurjilta näytimme.
Nyt olisivatkin vihdoin kaikki vaivamme olleet lopussa, ja me kaikki muutamissa päivissä virkistyneet, jos ei tietämättömyys tai ajattelemattomuus olisi saattanut White Eaglen perämiehen hyväntahtoisuudessaan syöksemään meitä uusiin kärsimisiin ja vaivoihin.
Hän oli, nimittäin, saatuansa meidät veneesensä ja huomattuaan, miten heikkoja ja viheliäisiä olimme, tarjonnut meille mukanaan olevasta pullostaan virkistykseksi konjakkiryypyt. Kukin otti sitä makunsa ja halunsa mukaan, niin suuren kulauksen kuin halutti. Mutta tästä oli se selvä seuraus, ett'ei nälästä heikontunut veremme sitä kestänyt, vaan me jouduimme kovin humalaan.
Saavuttuamme White Eaglen sivulle, nousimme rohkeasti huimapäisinä kuin villit laivaan, ilman mitään kainostelua.
Kun matkustajat, jotka olivat kokoontuneet kannelle tulokkaita katsomaan, näkivät meidän tulevan köysiportaita ylös, kuului joukosta hämmästyksen huuto toisensa jäljestä. Mutta kun ennätimme kannelle ja minä seitsemän toverini kera lähestyin takakannella seisovaa kapteenia, väistyi joukko tieltämme, ikään kuin ruttotautisia paeten. Kun laivan lääkäri, joka seisoi kapteenin vieressä, näki meidät lähempää, huusi hän perämies Wilsonille: "Mitä, Jumalan nimessä, olette ajatelleet, kun tuollaisille olennoille olette väkeviä juomia antaneet? Kuka voi sanoa, vieläkö nuo onnettomat tuosta eloon selvenevät!"
Laiva alkoi jälleen liikkua, ja meidät vietiin istumaan takakannelle, jossa meille ensin annettiin lusikallinen säilytettyä karmaa ja lasillisen vettä, joka oli jollakin muulla aineella maustettua. Sitten kehoitti kapteeni meitä kertomaan onnettomuutemme tapaukset. Saatuansa tietää, että olin uponneen laivan perämies, käski hän minua kertomaan surullisen historiamme. Siitä annoinkin niin tarkan selityksen, kuin mielenliikutukselta voin tehdä. Kertomukseni ajalla olivat kaikki takakannen matkustajat tunkeuneet ympärillemme ja suurimmalla tarkkuudella seuranneet kertoelmaani. Ei yhdenkään silmä kuivalta kuultanut; sääliväisyyden kyynel kostutti jokaisen poskipäitä.
Me saimme haalean merivesi-kylvyn, ja kuivettuneet, rohtuneet ihomme huolellisesti hierottiin öljyllä. Sitten saimme taasen lasillisen maidon sekaista juomaa, ja sen jälkeen meidät toimitettiin laivan lasareettiin levolle.