Tyttö jo kuului olleen kotona turvassa, ja pikaisen lääkärin-avun saatua oli hän jotenkin vironnut.
En rupea tässä kuvaamaan isän, äidin ja pojan tunteita. Kukin ne arvannee ilmankin. Sen tunsin vain, että heidän silmänsä olivat erinomaisen kiitollisina ja lempeinä luodut minuun. Ei kukaan puhunut sanaakaan; oli ikään kuin olisi jokainen peljännyt aloittaa keskustelua. Lienee syynä ollut sekin, että kukin kiitti sydämessään Jumalaa ihmeellisestä pelastuksessaan. Tuntui todellakin niin mahdottoman oudolta mielessäni, että Jumala oli käyttänyt minua välikappaleenaan ihmishengen pelastamisessa; että olin itse ollut niin lähellä kuolon kitaa ja sentään tullut temmatuksi pois ikään kuin pedon suusta. Kun ajattelin, kuinka lähellä ijankaikkisuutta olin ollut, niin en voinut muuta kuin kiittää Herraa hänen sanomattomasta armostaan, joka ei tahdo syntisen kuolemaa. Armonaikaa oli minullekin pitennetty vielä, ja kun tuota ajattelin, rupesivat kyyneleet virtana vuotamaan poskiani pitkin. Minä painoin pääni vaunun tyynyjä vastaan, etteivät muut huomaisi liikutustani.
Samalla tunsin kiitollisuutta kumppaleitani kohtaan, kun eivät minua kysymyksillään vaivanneet, vaan antoivat minun olla omilla oloillani, joka tuntui väsyneelle hermostolleni suloiselta.
Nyt ajaa karautettiin kauppiaan taloon, johon rouva ja poika vietiin yhdestä ovesta, minä toisesta. Huoneeseen tultuani laskettiin minut sohvalle, riisuttiin märät vaatteet yltäni ja puetettiin puhtaat, hienon hienot villavaatteet niitten sijaan. Samassa lähestyi minua hieno herra, jonka heti huomasin lääkäriksi. Hän kysyi vointiani. Vastattuani: "Auttavasti kyllä, herra tohtori; mutta olen ylen väsynyt, viluinen ja kangistunut," koitti hän suonenlyöntiä, sydämen tykytystä y.m. ja sanoi minun pian olevan täysissä voimissa jälleen. Minä sain mennä levolle huoneessa olevaan valmiiksi tehtyyn vuoteesen ja sain lasillisen jotakin ainetta, jonka tunsin ruumiissani vaikuttavan erinomaisen suloisesti.
Monta hetkeä ei viipynyt, ennen kuin vaivuin syvään uneen, josta heräsin vasta toisen päivän illalla. Silloin tunsin olevani aivan täysissä voimissa ja iloisella mielellä. Kova ruokahalu tuntui olevan, ja olisin syönyt vaikka laivan huonointakin ruokaa.
Nousin vuoteeltani, ensin oudostuen paikkaa, missä olin. En ollut uskoa silmiänikään enkä muistaa, miten olin tähän kaikinpuolin hienoon huoneesen joutunut.
Mieleeni välähti ikään kuin olisin taivaassa ollut ja kuullut enkelein laulua. Sillä viereisestä huoneesta kuului korviini soiton säveleitä. Tarkemmin kuunneltuani veisasi siellä joku naishenkilö jotakuta harrasta kiitosvirttä, pianolla tai muulla soittokoneella säestäen. En ole milloinkaan kuullut niin suloisia säveleitä, sillä ne tuntuivat lähtevän veisaavan syvimmästä sydänsopesta ja ilmaisevan hartainta kiitollisuutta, eikä kuitenkaan olevan vailla surumielisiä väreitä.
Eikä tuo mikään ihme ollutkaan, sillä veisaaja oli äiti, joka iloitsi poikansa, tyttärensä ja itsensä pelastuksesta, mutta suri toisen poikansa odottamatonta kuolemaa.
Laulun vaiettua selveni minulle, missä olin ja miten olin tänne joutunut.
Hypähdin lattialle ja näin tuolin, johon oli kasa vaatteita pantuna. Siinä näin myös lipun, johon oli kirjoitettu; "Pue yllesi, Jack; nämä ovat sinun!" Tämähän hauskalta tuntuu, ajattelin, sopiihan tehdä työtä käskettyä; näitähän juuri tarvitsenkin."