Tultuani paikalle näin miehen todellakin voihkuen ja ähkien pitkin ruuman lattiata nolon kuolon tuskissa kieriskelevän, silmät päästä pullistumaisillaan.
Kuulusteltuani hänen perheensä jäseniä ynnä lähinnä olevia makuutovereitaan, sain lopulta sen tiedon, että mies oli kentiesi syönyt liikaa, kun oli korjannut muidenkin perheenjäsenten osan avaraan vatsaansa. Minä tietysti mitä kiireimmin haetin lääkärin tutkimaan tätä omituista potilasta, mutta hän ei voinut enään miestä auttaa; hän vaan ilmoitti lyhyesti, että miesparan vatsalaukku oli revennyt.
Potilas vietiin laivan sairashuoneesen, jossa hän kauheita tuskia kärsittyään pian kuoli.
Puoliyön aikaan oli aina haudattava edellisenä päivänä kuolleet siirtolaiset, sillä sitä ei ilmoitettu heidän omaistensakaan tiedoksi ennen kuin vasta kolme tai neljä päivää jälkeenpäin; jos taas ei vainajilla omaisia ollut, ei siitä kenellekään mainittu, vaan pyyhittiin vainaja luetteloista pois.
Seuraavana yönä muiden nukkuessa tuotiin ruumis sairashuoneesta, käärittiin vainajan peitteesen, kiedottiin nuoralla ja sidottiin jalkoihin kivihiilisäkki, jonka piti painaa ruumis merenpohjaan. Tämän lisäksi vielä yksi merimiehistä, irlantilainen hulivili, veti nuoran kaulan ympärille ja ilveili, ettei muka nyt vettä kurkusta päässyt ukkoa enemmän paisuttamaan. Semmoisenaan ruumis sitten ilman muita juhlallisuuksia laskettiin vaipumaan syvään hautaansa.
Sama irlantilainen hulivili teki vielä ukkoparkaa mereen työnnettäessä muutakin raakamaista koiruutta, josta hän kuitenkin sai omituisella tavalla hyvin ansaitun rangaistuksensa. Ruumis, näet, oli kait tullut varustetuksi liian pienellä painolla, jonka tähden ei se heti pohjaan painunut, vaan kulki meidän huomaamattamme laivan köliä myöten perään saakka. Siinä se sitten tarttui peräsimeen ja pysyi siinä seuraavaan päivään saakka, jolloin se vasta siellä alastonna keksittiin. Kun taikauskoinen hulivili sai kuulla ja nähdä tämän, kauhistui hän sanattomaksi, uskoen täydellä todella vainajan aikovan seurata laivaa hänen koiruuksiaan kostaaksensa. Hädissään mies poloinen sitten teki päätöksiä ei milloinkaan enää kuolleita pilkkaavansa, olkootpa sitten kristityitä tahi pakanoita. Ruumis irroitettiin sitten keksillä laivastamme, emmekä sitä sitten enää nähneet, ja sen jälkeen irlantilainenkin vähitellen rauhottui.
Muutamia päiviä jälkeenpäin oli meillä tapaus hupaisempaa laatua, ja koska sekin on omiansa kuvaamaan hindulaisten yksinkertaisia elämäntapoja, tahdon sen tässä lyhyesti kertoa.
Oli nuori hindulainen kaunotar ja samoin nuori, siro hindupoika, jotka olivat toisiinsa mielistyneet. He olivat päättäneet jakaa yhdessä päivän työt ja helteet tulevan isäntänsä sokuriruoko-vainioilla, yksin voimin kiskoa suurimmatkin ruovut irti ja samasta kupista riisiä syödä. Sen tähden he pyysivät minua heitä vihkimään, josta palkakseni saisin tulevassa elämässä heidän esikoisensa ikuiseksi orjakseni; sillä hindulaiset näet uskovat sielläkin elettävän samaan tapaan kuin täällä maailmassa, vaikka huokeammalla tavalla ja huolettomammissa oloissa. Tähän tärkeään tehtävään en kuitenkaan tahtonut ruveta, vaikka toimen omituisuuteen katsoen vähän mielittelin täyttää heidän hartaan pyyntönsä. Minä ilmoitin asian laivan kapteenille ja samassa annoin hyvät todistukset nuorten käytöksestä heidän laivassamme olonsa ajalta.
Lääkäri, joka oli kaikin puolin käytännöllinen mies ja tunsi hindulaisten tapoja, suostui vihkimään heidät asianomaisten suureksi iloksi ja meidän laivanväen huviksi ja uteliaisuutemme tyydyttämiseksi. Minä sain käskyn heti saman päivän iltapuolella toimittaa naimahaluiset lääkärin eteen, ja sitten alkoi toimitus, jossa jotenkin seuraavat kysymykset ja vastaukset vaihdettiin:
Vihkijä: Onko teillä kummallakaan isä tai äiti elossa?