Mutta ihminen säätää, Jumala päättää. Sen sairashuoneen johtaja, jossa olin potenut, tahtoi välttämättä, että minun piti vielä tehdä joku purjehdusretki, koska niinkuin hän mainitsi, en muutoin voisi jälleen saada kadotettua terveyttäni ja voimiani; minä en hänen mielestään muuten saanut tarpeeksi raitista ilmaa hengittääkseni, johon kumminkin merimatkoilla jo niin olin tottunut. Ja jopa rupesin itsekin samaa ajattelemaan, oltuani jo näin kauan tässä suuressa kaupungissa, jonka ilma ei suinkaan ollut puhtainta laatua.
Lääkäri, joka oli gentlemanni sanan oikeassa merkityksessä, tarjoutui hankkimaan minulle paikan erääsen laivaan, jonka oli määrä muutaman päivän kuluttua lähteä Kalkuttaan Itä-Indiassa. Tämän päällikön kanssa hän sanoi olevansa hyvässä tuttavuudessa. Vielä sen lisäksi lupasi tämä jalomielinen ihmisystävä hankkia tarkkoja tietoja E:n perheoloista Glasgowista ja lähettää saamansa tiedot minulle kirjeessä Kalkuttaan.
Sinne tänne asiata harkittuani katsoin vihdoin käytännöllisemmäksi seurata hänen neuvojaan ja lähteä merimatkalle, vallankin kun en saanut toivottua vastausta enkä odotettuja matkarahoja Glasgowista.
Viikon kuluttua siitä, kun olin terveenä päässyt sairashuoneesta, sitouduin palvelukseen rautaiseen rekattiin Breacin Castleen. Minut kirjoitettiin palkattomaksi matruusiksi, ja minun oli määrä tehdyn sopimuksen mukaan ottaa osaa laivan töihin, sen mukaan kuin voimani sietivät, jota vastaan sitten saisin nauttia vapaan ruoan ja asunnon laivassa, kunnes olisin niin paljon voimistunut, että voisin tarpeen ja lain mukaisesti täyttää matruusin tehtävät laivassa.
Siis ulos taasen meren myrskyihin, harjanteille vaahtopäisten laineitten, kentiesi uusiin vaaroihin ja kärsimyksiin ja ehkä sittenkin saamaan kostean haudan levottoman meren pohjassa syvyydessä! Mutta mitäpäs siitä; sepä se onkin merimiehen oikea hauta, samoin kuin sotilaan verinen taistelutanner.
Eikä olekaan merimiehen tapa surra eikä olla alakuloinen. Kun tulin taasen ulapalle, olin jälleen hyvinkin pian kotiutunut Breacin Castlessa ja muutamissa päivissä unhottanut vastenmielisyyteni merielämään. Ja niin minä hauskojen toverieni, iloisten meripoikain seurassa sain pian entisen hilpeän meriläisen luonteeni takaisin.
Ihmeellistä kyllä, rupesivat odottamattoman pian voimanikin lisääntymään päivä päivältä, niin että kolmen viikon kuluttua jo tunsin terveyteni olevan jota kuinkin entisellään, vaikka valitettavasti en entisiä voimiani ole tuon onnettoman haaksirikon jälkeen milloinkaan takaisin saanut.
Viidentenäneljättä vuorokautena Liverpoolista lähtemisemme jälkeen tapahtui Breacin Castlessa omituisen surullinen tapaus. En saata sitä tässä jättää kertomatta, vallankaan kun se minulle toi onnellisen seurauksen.
Ensimmäinen perämies Mr. Dalton kansallisuudeltaan englantilainen, oli vähää ennen Breacin Castleen tuloansa menettänyt nuoren rakastetun vaimonsa, joka äkkiä kuoli, ennen kuin he olivat avio-onnensa täyttä yhdeksää kuukautta yhdessä nauttineet. Tämä hänen vaimonsa äkkinäinen kuolema oli vaikuttanut Mr. Daltoniin niin masentavasti, että mies parka oli muuttunut sangen alakuloiseksi ja raskasmieliseksi.
Eräänä tyynenä, kauniina kuutamoyönä äsken mainittuna vuorokautena, noin kello kahdentoista aikaan, oli hän keskustellut ruorimiehen kanssa tavattoman vilkkaasti. Siinä hän oli valittanut painavaa suruansa sekä pakotusta päässään ja rinnan alla sydämen kohdalla. Sitä paitsi oli hän ollut tavallista levottomamman näköinen sekä ilmaissut toivovansa, että hän pian saisi purjehtia rauhallisempaan satamaan, oman ikävöidyn ja armaan Katiensa luo.