Sundsvalliin palattuani ja Gustavasta erottuani vietin siellä 3 viikkoa
täydellisesti iloisen meripojan elämää. Sitten otin pestin erääsen
Norjalaiseen Bayard nimiseen laivaan, jonka kapteenin nimi oli
Andersen, ala-matruusiksi ja sain 30 kruunua kuukaudelta palkkaa.
Mutta hyvät ystävät! Sielläkös vasta tuli köysipatukkaa oikein Porvoon mitalla. Laiva oli puulastissa ja matkalla Hollantiin. Kun tässä laivassa ei ollut juuri muuta huvitusta kuin patukan tanssittaminen arkaluontoiselle selkänahalle, niin tahdon kertoa muutamia kohtia elämäni vaiheista tämän matkan kuluessa.
Eräänä yönä, paria päivää ennen tuloamme Hollantiin, sain kapteenilta käskyn mennä irroittamaan erästä purjetta, joka oli skansin katon päässä olevassa staagissa, enkä pimeässä saanut sitä kirvoitetuksi niin pian kuin kapteeni olisi vaatinut, joten hän ryntäsi sinne minulle avuksi oikein tuntuvalla tavalla. Hänen nyrkkinsä paukahti minun nenääni kohti semmoisella voimalla, että syöksyin laivan kannelle ja veri virtana pursui nenästäni. Olin kumminkin sitä ennen saanut purjeen irroitetuksi, joten ei kapteeni enään kerinnyt muuta kuin antaa vapaan matkan sieltä kannelle. Nyt juolahti mieleeni pieni kepponen, erittäinkin kun jo olin useita kertoja ennen saanut tehdä tuttavuutta yhtä hyvin kapteenin kuin perämiehenkin nyrkkien ja patukoiden kanssa. Päätin siis kerta kostaa.
Minä huomasin pudotessani, että muutamia matruuseja seisoi läheisyydessäni. Nauraa irvistäen he lauloivat ivaten: "Peijakas vieköön, saipa Suomen poika aika lätkäyksen kapteenilta!"
Pudottuani kannelle, rupesin haikeasti vaikeroimaan, annoin nenästäni virtaavan veren kokoontua suuhuni, tuhrin sillä kasvoni ihan punaiseksi ja makasin sitten vallan liikkumattomana, välin päästäen ilmoille surkeita valitus-ääniä ikään kuin kuoleman tuskissa oleva ainakin.
Pian saavutinkin tempullani toivotut seuraukset. Miehistö kokoontui ympärilleni huutaen, että nyt oli tapahtunut murha, johon kapteeni oli syypää. Pian oli kapteenikin vieressäni kauheasti pelästyneenä katsellen, kuinka veri virtasi nenästäni ja verinen vaahto pursui suustani.
Kiiruusti käskettyään miehet kantamaan minut omaan suojaani, riensi hän kajuttaansa hakemaan lääkkeitä, joilla mahdollisesti voisi minut virkistää ja saada minut jälleen henkiin.
Hiljaa, varovasti minut kannettiin suojaani, laskettiin vuoteelleni ja koitettiin jos joitain keinoja saadakseen minut virkoomaan. Mutta koetukset näyttivät kaikki turhaan raukeevan. Vihdoin saapui kapteenikin tuoden mukanaan etikkaa, kölninvettä ynnä muita hajuvesiä sekä pullollisen viiniä ja Hollannin viinaa.
Hajuvesiä haistatettiin, etikalla hierottiin ohimoitani vuoroon viinan ja kölninveden kanssa, mutta turhaan. Verinen vaahto vain aina pursui suustani. Lopulta keksi kapteeni keinon. Hän rupesi pullon suusta kaatamaan viiniä suuhuni, ja se oli onnellinen, tepsivä keksintö! Kuolevainen rupesi nielemään, verinen vaahto loppui suusta ja tointuneen huulet vetäysivät rauhalliseen hymyyn. Kuta enemmän viiniä valui alas kurkustani, sitä levollisemmaksi tulin; puistutukset taukosivat, nyrkit aukesivat, ja vihdoin aukesivat silmänikin. Kasvoni pyyhittiin hajuvedellä kostetulla pyyhinliinalla, ja kaikki kauheat jäljet poistettiin.
Kapteeni päästi riemun huudahduksen nähdessään että silmäni avasin, ja rukoili minulta anteeksi, että hän oli minua niin pahoin lyönyt, ja lupasi minulle maksaa palkkioksi mitä hyvänsä tahtoisin, jos jäisin eloon. Mutta minä en voinut puhua; huuleni liikkuivat, mutta ääntä en saanut kurkustani; loin vain hämmästystä ilmaisevan katseen ympärilleni ja pöydällä olevaan viinipulloon ja ummistin taasen silmäni. Rintani rupesi taasen huokumaan ja hengitys kävi vaivalloisesti. Kapteenille tuli taasen tuska. Hän sieppasi viinipullon käteensä ja tyhjensi puolet sen sisällöstä kurkkuuni. Siitä taasen silmäni aukesivat; täydellä tajulla ojensin käteni kapteenille ja nyökkäsin päätäni anteeksiannon merkiksi. Sitten hengitykseni kävi tasaisemmaksi ja vihdoin lausuin heikolla juopuneen äänellä: "Jättäkää minut rauhaan, nyt ei minua vaivaa enään mikään; antakaa minun nukkua!"