Olin jo kerinnyt merimieselämään ja sen iloihin ja huvituksiin niin perehtyä, että joka ilta käytin hyväkseni vapauttani hurjimmalla, hillitsemättömimmällä tavalla. Ja kyllä Hollannissa tarjoutuukin merimiehelle huvia ja iloa, siellä kun hienompi sukupuoli on niin viehättävätä, etenkin kun se käy vaatetettuna omituisiin, sieviin kansallispukuihinsa ja kahisevaan silkkiin ja pitseihin.
Monta iloista hetkeä siellä vietettyämme sekä opittuamme yhtä ja toista tuossa kirjavassa, häärivässä muurahaispesässä, jätimme sinne kaikki kainaloiset kanamme ynnä muut huvituksemme ja saavuimme taasen Pohjanmeren levottomalle ulapalle. — Mutta eihän merimiehellä yksitoikkoisessa elämässään olisikaan mitään nautintoja, millä virkistää itseään, jos ei käyttäisi hyväkseen niitä muutamia hetkiä, mitkä hän pitkien kuukausien kuluttua saapi viettää ihmisten seurassa. Kun ei hänellä sitten ole omaisia eikä kotoa missään, eikä ketään, kuka hänestä välittäisi, joutuu hän usein intohimojensa ja hurjan luonteensa uhriksi. Ja tämä se juuri on, joka merimiehiä saattaa ennenaikaiseen hautaan, sillä elämä merellä kyllä on omiansa karkaisemaan hänen ruumistaan alinomaisessa taistelussa mahtavan meren ja luonnonvoimien kanssa. Tämä taistelu tekee hänen luonteensa ylimieliseksi ja kuohahtelevaksi, ja tässä siis on tuo merimiesten hurjuuden ja uhkarohkeuden syy.
Paluumatkalla tapahtui pieni hauska kohtaus, joka on omiaan valaisemaan merimiehen luonnetta ja hänen elämänsä yksitoikkoisuutta merellä.
Olimme useampia päiviä saaneet heilua Pohjanmerellä ihan tyynellä meren pinnalla. Ei mikään merimiehelle käy niin ikäväksi, kuin tuommoinen rasittavan kuuma, tyven ilma, jolloin laiva ei pääse kulkemaan paikaltaan. Heikko maininki heiluttelee laivaa joka suunnalle; purjeet riippuvat velttoina, lyöden ja lapsutellen edes ja takaisin; mastot ja raakapuut narisevat yksitoikkoisesti. Kaikki on niin masentavaisen hiljaista, että merimies tuskin pysyy hereillä. Tuon tuostakin tuulonen ikään kuin hengähtää vähän ilmassa, ja silloin koitetaan purjeita aina asettaa melkein tuntumattoman tuulenhengähdyksen mukaan. Mutta kaikki turhaan; taasen seuraa sama velttous, sama korvia ja ytimiä vihlova yksitoikkoinen narina ja purjeiden lapsutus.
Kolmannen päivän iltana tämän samaisen ikävän tyynen kestäessä, oli minun vuoroni vahdin muuton aikana kello 8 mennä ruoriin. Seisoessani siinä ja tirkistellessäni vuoroon kompassiin, vuoroon noita veltosti riippuvia purjeita, olin melkein nukahtaa ruorin pyörän ääressä, kun kuulin vieressäni kapteenin karhean äänen.
Tämä raju mies, kapteeni Andersen, oli kotoisin Norjasta ja syntynyt Arendalissa. Hän oli 7 jalkaa pitkä, leveähartiainen, lyhytkaulainen ja suuripäinen. Hänen kasvoissaan oli kamalan rokon arvet ja väriltään ne olivat tulipunaiset. Leuka oli leveä, samoin suu, ja nenä tavattoman suuri, punervan sininen ja käyrä. Sieramet olivat suuret, mutta silmät pienet, ilkeän näköiset ja viheriän väriset, eivätkä nämä milloinkaan voineet sekuntia pitemmältä samaan paikkaan katsoa. Kulmakarvat olivat tuuheat ja otsa matala ja sisäänpainunut, tukka punaisen ruskea, tuuhea ja takkumainen. Hän oli jotenkin isovatsainen, mutta rinta sisäänpainunut. Koko tätä merikarhua kannattavat sääret olivat väärät ja jalat tavattoman suuret, niin että neljätoista tuumaa pitkät anturat eivät olleet hänelle liiaksi pitkät. Kädet olivat niin mittavat, että sormenpäät ulottuivat polviin saakka ja käsivarret jäntevät kuin laivan partuunat. Hänellä oli merellä aina päässään ruskea leveälierinen huopahattu ja yllään sininen pitkä friisitakki ja keltaiset englannin nahkaiset housut. Kaulassaan hän aina käytti suurta, erinomaisen kirjavaa silkkiliinaa. Se oli merimiehen solmuun solmittuna ja molemmat päät heitettyinä hartioille, jossa ne liehuivat ja loistivat kilpaa hänen pitkän, tulipunaisen partansa kanssa. Tavallisesti nimitimme häntä takanapäin robokiksi.
Huomattuani kapteenin läsnäolon, rupesin sopivaan asentoon ja kysyin, mitä hän suvaitsi käskeä.
"Etkö sinä, Suomen juntti, osaa noitua tuulta?" kysyi kapteeni, "koska olen suomalaisista kuullut, että he ovat mestareita siinä taidossa. Koitapas nyt taitoasi; emmehän me tällä kurin pääse koskaan perille", lisäsi hän kärsimättömästi, asettuen eteeni seisomaan, ilkeä hymy rumilla kasvoillaan.
"Kyllä minä noitua osaan", vastasin hänen kysymykseensä, samalla itsekseni päättäen laskea vähän pilaa hänelle, "Ei ole mikään vaikea temppu loihtia tuulta. Jos kapteeni olisi jo ennen asiasta maininnut, niin voisi meillä jo olla hyvä hankapurje. En ole turhaan kahta vuotta lapsuuteni aikaa Lapissa viettänyt; mutta minä en voi loihtia muuten kuin siinä tapauksessa, että minua nimenomaan siihen pyydetään; sillä muutoin menettää loihtimistaitoni voimansa."
Kuultuaan minun rohkean puheeni, vilkasi kapteeni tuon tuostakin salaa minuun; mutta kun olin totisen näköinen eikä hän huomannut muodossani tai äänessäni vähintäkään pilantapaista, vastasi hän sitten pilalla tai täydellä todella.