— Tämän annan Stellalle. Edellinen suunnitelmani olisi ollut parempi, mutta kelpaa se tämäkin.
Tihkusade oli muuttunut rankkasateeksi ja hän läksi sisään vieraittensa luokse.
* * * * *
Vapaaherran läsnäolo oli vaikuttanut kaikkiin vastenmielisesti. Hänen mentyään tuntui ikäänkuin kivi olisi vierähtänyt heidän rinnaltaan.
Harald ja Irene lauloivat dueton. Pastori ja Stella istuivat vierekkäin kuunnellen ihastuneina laulua. Tietämättänsä Stella puristi pastorin kättä.
Kuinka tämä silloin tunsikaan olevansa onnellinen! Kuitenkaan ei hän vastannut tytön kädenpuristukseen.
Laulun päätyttyä Stella sanoi:
— Ennen maailmassa… niin, Erkki sen kyllä tietää… osasin minäkin vähän näppäillä kitaran kieliä ja se on niiltä ajoilta ainoa asia, jota ilolla muistelen. Toimittaisitteko minulle sellaisen soittokoneen? Eihän se soi yhtä kauniisti ja täyteläisesti kuin piano, mutta laulun säestykseksi sen sävelet sopivat melkein yhtä hyvin, vaikka kuulostavatkin surullisemmilta.
Pastori, joka oli hyvin mieltynyt soittoon, vaikka ei itse ollut sitä harjoittanut, ei tähän saakka ollut siitä Stellan kanssa keskustellut. Mutta nyt hän oikein innostui, kuvitellessaan kuinka ihanaa olisi kuulla Stellan laulavan kitaran säestyksellä ja lupasi heti hankkia sellaisen. Sillä vaikka Stella olisi pyytänyt häneltä vieläkin tarpeettomampaa kapinetta, niin hän ei olisi hennonut sitä kieltää.
— Harald kyllä opettaa sekä Erkkiä että minua laulamaan ja hänen tullessaan sitten Irenen kanssa meille, me laulamme heille, niinkuin he nyt ovat laulaneet meille. Eivätkä he ensinkään naura, vaan vieläpä kiittävätkin meitä!