Lisäys. J. F. Cajan eli Kajaani (synt. 1815, Piippolan kappalainen, † 1887) toimitti ”Suomen historian” ensimmäisen laitoksen vuosina 1839 ja 1840, jolloin se tuli ulos Lönnrot’in Mehiläisen ohessa; toisesta, uudistetusta ja lavennetusta laitoksesta ilmestyi ensimmäinen osa, pakanuuden ja paavin-uskon ajat, 1846. Tästä toisesta laitoksesta julkaistiin sittemmin uudistettu painos.
Antero Varelius (Loimaan kirkkoherra, synt. 1821) on pääasiallisesti tunnettu yllämainitusta ”Enon opetuksia” nimisestä kirjasta, joka oli ensimmäisiä luonnontieteellisiä teoksia meidän kielellämme; paitsi sitä on hän kirjoittanut kansatieteellisiä kirjoituksia, muun muassa kertomuksen kotipitäjästänsä Tyrväästä, erään huvinäytelmän Vekkulit ja kekkulit y. m.
Pietari Hannikainen, lautamiehen poika Säämingistä, syntyi 1813, kävi Savonlinnan siihen aikaan saksalaista piirikoulua, tuli ylioppilaaksi ja rupesi sitten maanmittariksi. Ylempänä jo mainittiin hänen Silmänkääntäjänsä ja Kanava lehtensä. ”Kanava” sisälsi paljon runoelmia, novelleja ja näytelmiä, sekä alkuperäisiä että suomennettuja; mutta yhteiskunnallisten kirjoitusten tähden se ennen vuoden loppua kiellettiin. Senjälkeen Hannikainen vielä toimi ahkerasti sekä sanoma- että kaunokirjallisuuden alalla. Hänen toimittamiansa ovat paitsi muita: Viipurissa ilmaantuneet sanomalehdet ”Aamurusko” ja ”Otava” (1861 – 62), näytelmät ”Lapsuuden ystävät” ja ”Neitsyt Siiri” sekä ”Antonius Putronius”, mukaelma Holberg’in Erasmus Montanuksesta, novellivihot ”Talvikukkaisia” ja ”Läheltä ja kaukaa” (edelliseen on myös ”Silmänkääntäjä”, vähän muutettuna, uudestaan painettu), ”Pitäjään-kirjasto”, kokoelma kansantajuisia kirjoitelmia, ja useat käännökset, varsinkin draamallisista kappaleista. Hannikaisella oli helppotajuinen kirjoitustapa; satiiriset kertomukset paraiten häneltä onnistuivat. Hän kuoli korkealla iällä vuonna 1899.
Juhana Fredrik Granlund eli kirjanpainajana Turussa ja kuoli 1874. Yleisimmin tunnettuja hänen runoistaan on raitis ”Kevät” niminen laulu. Muutamat ovat iloisia juomalauluja, esim. ”Punssipullon kuolemasta”. Eräs näytelmäkin, ”Sisaren sukkeluus”, on hänen kirjoittamansa.
Ylempänä lueteltujen kirjailijain rinnalla tulee vielä muistaa Eerik Aleksanteri Ingman († 1858 lääketieteen professorina), jonka kirjalliset toimet paraasta päästä kuuluvat tähän ajanjaksoon, vaikka hänen suomentamansa ”Anakreonin laulut” ilmestyivät jo 1834. E. A. Ingman koetti määrätä sääntöjä kreikkalaisen heksametrin käyttämiselle Suomen kielellä, tahtoen perustaa sitä yksinomaisesti tavuitten laajuudelle, samoin kuin muinais-ajan kansat. Näitä sääntöjä noudattaen hän muun muassa kirjoitti pienen idyllin ”Elias ja Anna” (painettu Lönnrot’in Mehiläiseen). Hän se myös ensiksi kirjoitti tieteellisen tutkimuksen lääkeopin alalla Suomen kielellä (”Ovatko taudit itsenäisiä olentoja?”).
E. A. Ingman’in nuorempi veli oli uuden Raamatun-suomennoksen tekijä ja jumaluus-opillinen kirjailija Antero Vilhelm Ingman († 1877 teologian professorina yliopistossa). Hän koetti kirjakieleen istuttaa raikkaan kansankielen mehua ja rikkautta, ja hänellä onkin suuri merkitys Suomen kielen kehittäjänä. Erittäin huomattava on yllämainittu Raamatun-käännös, jonka hän toimitti Suomen Pipliaseuran kehoituksesta. Sittemmin julkaisi hän ”Raamatun selityksiä” (useat profeettain kirjat ja muutamia epistolia, uudestaan käännettyinä ja laveilla selityksillä varustettuina), joissa hän, osittain alkusointua viljellen, kielen ulkonaisessakin muodossa mukaili alkutekstiä.
[§ 35. Kielitiedettä. M. A. Castrén.]
Samalla kuin nuoren suomalaisen kirjallisuuden kautta kielemme yhä enemmin vaurastui, ei sen tieteellistäkään tutkimusta laiminlyöty, ja silloin sen heimokieletkin otettiin tarkastettaviksi. Vertailevan altailaisen kielentutkimuksen varsinainen perustaja oli Mattias Aleksanteri Castrén, joka ensin määräsi suomalais-ugrilaisen kieliheimon rajat ja osoitti, mikä asema sillä on suuressa altailaisessa kielikunnassa. Hän se nimenkin antoi tälle kielikunnalle, koska luuli löytäneensä koko altailaisen eli ”ural-altailaisen” kansasuvun kehdon Altai-vuoriston tienoilla. – M. A. Castrén syntyi 1813 Tervolassa (Oulun läänissä), jossa isä oli kappalaisena. Siellä hän jo pienuudesta asti tottui Pohjan perien ankaraan luontoon ja taitavaksi koskenlaskijaksi ja pyssymieheksi; se oli sittemmin hänen laveilla matkoillansa hänelle hyödyksi. Varhain hän harrastui tieteellisiinkin pyrintöihin. Vaikka isän kuoltua perhe jäi tukalaan taloudelliseen tilaan, hänen kuitenkin onnistui 1830 päästä ylioppilaaksi Helsinkiin. Täällä Lönnrot’in runonkeräykset hänet pian innostuttivat suomalaisen mytologian ja suomalaisten kielten tutkimiseen. Sentähden hän 1838 matkusteli Suomen Lapissa Lapin kieltä oppimassa ja seuraavana vuonna Suomen ja Venäjän Karjalassa, keräten selityksiä Kalevalan runoihin. Näiden tiedustuksien hedelmiä oli muun muassa ruotsalainen Kalevalan käännös. Sillä välin oli Castrén tullut Suomen kielen dosentiksi yliopistoon. Vihdoin toteutui hänen toivonsa päästä noiden kaukaisten suomensukuisten ja muiden altailaisten kansain kieliä, tapoja ja jumalaistaruja tutkimaan. Ensi-alussa Suomen valtion, sitten Pietarin tiede-akatemian kustannuksella teki Castrén kaksi matkustusta (vuosien 1842 ja 1849 välillä). Edellinen, joka kesti kaksi vuotta, kävi Suomen ja Venäjän Lapin sekä Venäjän Karjalan kautta Arkangeliin, sieltä Samojeedien ja Syrjäänien asuinsijoille ja sitten Siperiaan Obdorsk’iin asti; jälkimäinen, pitkä nelivuotinen retki, ulottui kauas Siperiaan Kiinan rajoille saakka ja saattoi hänet tutustumaan useihin sen-puolisiin kansoihin. Kotimaahan palattuansa pääsi hän ensimmäiseksi Suomen kielen professoriksi yliopistoon vuonna 1851; sillä, vaikka 1850 vuoden kielto vielä oli voimassa, asetettiin kuitenkin, pääasiallisesti käytöllistä tarvetta varten, Suomen kielen professorinvirka Helsingin yliopistoon. Mutta ne vaivat, joita Castrén oli saanut kestää Pohjois-Venäjän ja Siperian tundrilla, olivat murtaneet hänen terveytensä; hän vaipui ennen-aikaiseen hautaan keväällä 1852. – Monilukuiset kieli- ja kansatieteelliset teokset (ruotsin, saksan ja latinan kielellä) ovat hänen ahkeran työnsä ja matkustuksiensa tuotteita; useat niistä julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Matkakertomukset sekä taru-opilliset ja kansatieteelliset kirjoitukset, joissa kaikissa on yhtä arvokas sisällys kuin miellyttävä esitystapa, ilmestyivät ruotsiksi kuudessa osassa nimellä Nordiska resor och forskningar, samalla kuin Pietarin akateemikon Schiefner’in (Kalevalan ensimmäisen saksantajan) toimesta tuli ulos saksankielinen kokoelma Castrén’in tieteellisiä tutkimuksia.
Tältä ajalta mainittavia kielentutkijoita ovat vielä Eerik Kustaa Eurén, tunnettu Suomen kieliopistaan ja suomalais-ruotsalaisesta sanakirjastaan, ja etevä tutkija vertailevan kielitieteen alalla Herman Kellgren.
Lisäys. Eerik Kustaa Eurén, synt. Porissa 1818, oli ensin kirjanpitäjänä eräässä rautatehtaassa, kunnes hänen onnistui päästä yliopistoon, rupesi sitten koulumieheksi ja kuoli Hämeenlinnan lukion lehtorina 1872. Eurén’in hyvin tunnetuista Suomen kielen oppikirjoista on kolme toimitettu ruotsiksi – yksi laveampi ja kaksi lyhyempää – ja yksi suomeksi: ”Suomalainen kielioppi Suomalaisille”. Niissä on hän hyväksensä käyttänyt, mitä Lönnrot’in ja Castrén’in tutkimukset olivat ilmi saaneet. Suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaansa (1860) sai hän paljon apua Lönnrot’in runsaista sanakokoelmista. Paitsi sitä on Eurén ollut ahkera suomentaja ja rahvaankirjojen toimittaja.