Ahlqvist’in ensimmäiset kaunokirjalliset yritykset olivat muutamat suomennokset (Runeberg’in runoelmista y. m.). Sittemmin ilmestyneelle runokokoelmallensa antoi hän nimen Säkeniä, joiden ensimmäinen ”parvi” tuli 1860 ja toinen 1868. Senjälkeen on molemmat parvet yhteen sovitettuina moneen kertaan uudestaan painettu. Paitsi runoja on Säkeniin otettu muutamia suorasanaisiakin kappaleita, muunmuassa eräs ”Satu, kansatieteellinen unelma”. Runojen taiteellinen muoto ja se syvä ja miehuullinen tuntoisuus, joka niissä ilmaantuu, käänsivät ensi hetkestä huomion Säkenien puoleen. Niissä on monta runoa, jotka hehkuvat lämmintä isänmaallisuutta; useat niistä ovatkin nyt yleisesti tunnettuja kansallislauluja, esm. Suomen valta ja Savolaisen laulu. Isänmaallisista runoista muistettakoon vielä Miksi aina suret? Tuopa tuopi tuiman tunnon, Silloin saisi Tuoni tulla ja ennen kaikkia tuo innokas, mahtava juhlaruno Porthan’in kuvapatsaan paljastettua (1864). Kauniita ballaadeja ovat Koskenlaskijan morsiamet ja Eräs nälkätalven kuvia; toisissa runoissa lauletaan ilmi runoilijan oman elämän vaihtelevia tunteita. Mainittakoon tässä Oksasen runoista vielä Lähteelle kadussa, Syksytoiveita, Palannut runotar, Kynälampi, Joulupuu ja Pikku Annan kuoltua. Suomennosten joukossa tavataan nuo mestarilliset käännökset Schiller’in tunnetusta runoelmasta Laulu kellosta sekä latinaisista virsistä Marian murhe ja Koston päivä. – Ahlqvist on paitsi muita näytelmiä kääntänyt suomeksi Schiller’in tragedian Kavaluus ja rakkaus (”Kabale und Liebe”) ja virsikirja-komitean jäsenenä antanut ulos Virren-ehdotuksia.

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen on tullut tunnetuksi historioitsijana ja kansallisten rientojen etevimpänä valtiollisena edustajana nykyisempinä aikoina. Hän syntyi Vaasassa 1830, oli ensin koulumiehenä, tuli 1863 yleisen historian professoriksi yliopistoon, jonka paikan sittemmin vaihtoi professorin virkaan Suomen ja Pohjoismaiden historiassa, kutsuttiin 1882 senaattiin ja oli monta vuotta kirkollistoimituskunnan päällikkönä, kunnes erosi senaatista 1899. Aateloittuna hän muutti alkuperäisen sukunimensä Forsman Yrjö-Koskiseksi ja nimitettiin sitten vapaaherraksi. Hänen kirjailijanimenään on ollut Yrjö Koskinen. Nuoruuden innolla hän jo ensi ylioppilas-aikoinaan antautui suomalaisen kansallisuus-aatteen omaksi, ja hänen toimittamansa Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä oli ensimmäinen suomalainen kirja, joka saatiin julkaistuksi 1850 vuoden kiellon jälkeen, vaikka se sisällykseltään ei ollut hengellinen eikä taloudellinen. – Tiedemiehenä on Yrjö-Koskinen etupäässä työskennellyt historian alalla; muutoin hänen kirjallinen toimensa on liikkunut olletikkin valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa asioissa, jonka ohessa hän on kirjoittanut Suomen kielen oppikirjoja, kaunokirjallisuutta y. m. Historiallisista teoksista ovat etevimmät Nuijasota, sen syyt ja tapaukset (1857–59), josta sittemmin ilmestyi uudistettu laitos, yleisesti tunnettu Oppikirja Suomen kansan historiassa (1869–73, toinen painos: Suomen kansan historia), ensimmäinen perin kansalliselta kannalta kirjoitettu esitys meidän maan vaiheista, ja Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879), filosofinen katsaus ihmiskunnan valtiolliseen kehitykseen, yhtä huomattava sisällyksensä itsenäisyyden kuin selvän ja tarkan esityslaatunsa tähden. Eteviä historiallisia teoksia ovat vielä: professorinväitöskirja Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta, toisen osan loppupuoli (Rooman keisari-aika) sekä kolmas ja neljäs osa kirjasta Kertomuksia ihmiskunnan historiasta[23], Yrjö Maunu Sprengtporten’ista ja Suomen itsenäisyydestä sekä puolittain kaunokirjallinen, puolittain historiallinen kuvaelma Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta (juhlakirja Savonlinnan muistojuhlan johdosta 1875), paitsi sitä suuri joukko erityistutkimuksia aikakauskirjoissa (Historiallisessa Arkistossa y. m.), historiallisia lähdekokoelmia j. n. e. Yrjö-Koskisen valtiolliset ja yhteiskunnalliset kirjoitukset, joissa hän voimallisesti ajaa suomalaisuuden asiaa, löytyvät eri sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa, varsinkin ”Kirjallisessa Kuukauslehdessä” ja ”Uudessa Suomettaressa”. Eräs historiallinen novelli, Pohjan piltti, on Yrjö-Koskisen kynästä lähtenyt, samoin kuin muutamat runotkin, joiden joukossa tuo yleisesti laulettu Honkain keskellä.

Julius (Leopold Fredrik) Krohn, runoilija-nimeltään Suonio, oli erittäin tuottelias kirjailija ja on hartaalla innolla työskennellyt monella eri alalla. Hän syntyi Viipurissa 1835, tuli Suomen kielen dosentiksi yliopistoon, sittemmin lehtoriksi ja lopullisesti ylimääräiseksi Suomen kielen professoriksi, ja sai tapaturmaisen kuoleman purjehdusretkellä lähellä Viipuria 1888. – Julius Krohn julkaisi ”Mansikoita ja Mustikoita” nimisessä kalenterissa ensimmäiset runonsa, niinkuin myös kertoelmasarjan Kuun tarinoita ja erään esityksen ”Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta”. ”Kuun tarinat” saavuttivat pian yleistä suosiota; ne ovat tavallansa lyyrillisiä kertomarunoja suorasanaisessa puvussa, samaan tapaan kirjoitettuja kuin tanskalaisen saturunoilijan Andersenin kuvaelmat. Vähittäin ilmestyneet runot sekä ”Kuun tarinat” koottiin sitten kahteen vihkoon, joille annettiin nimi Runoelmia; v. 1882 tuli paljon enennetty painos, Suonion kootut Runoelmat ja Kertoelmat, joka sisältää muutamia novellejakin. – Krohn’in runoelmat, jotka ovat huomattavia puhtaan ja hartaan mielialansa vuoksi, lausuvat ilmi osittain isänmaallisia tunteita, osittain lemmen iloja ja huolia, murhetta armahaisen kuolemasta tai muita mielenliikuntoja; välisti on muualtakin otettu aiheita. Paraita ovat Suksimiesten laulu, Lumisateella, Purjehdusretki, Italian herääminen, Karkuri, Virsi kotimaan puolesta ja Varpunen sekä juhlaruno Runebergin kuvapatsasta paljastaessa, niinkuin myös ne runot, jotka on järjestetty Emma nimiseen sarjaan. Kansantajuisten kirjain ja aikakauslehtien toimittajana on Krohn suuresti edistänyt kotimaista kirjallisuutta; niin hän julkaisi kuvalehdet Maiden ja Merien takaa (1864–1866) ja Suomen Kuvalehti (1873–1880).

Hänen tieteelliset toimensa olivat monta eri lajia. Osittain ne koskivat Suomen kieltä ja sen lähimpiä sukukieliä (Viron kielioppi), osittain oman maan tahi yleistä historiaa; pääasiallisesti olivat kuitenkin Suomen kirjallisuuden historia ja muinaisrunous hänen työalansa. Sitä laatua oli, paitsi yllämainittua kirjoitusta Suomen kansanrunoudesta, jo Krohn’in väitöskirja dosentin-virkaa varten, Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta, ja erittäin huomattava on hänen teoksensa Suomalaisen kirjallisuuden historia, jonka ensimmäinen osa – ainoa, mikä häneltä ehti valmistua, – valaisee Kalevalaa sekä esteettisessä suhteessa että sen kokoonpanon ja syntymätavan puolesta. Näiden tutkimusten hedelmiä ovat vielä Helmivyö suomalaista runoutta, kirjallishistoriallinen kokoelma valittuja suomalaisia runoja, ja toisintojen nojalla lisätty uusi Kullervon runojen laitos. Kirjallishistoriallisiin teoksiin kuuluu myös Suomalaisen virsikirjan historia, johon tekijälle antoi aihetta hänen ahkera työnsä suomalaisessa virsikirja-komiteassa. Uuden suomalaisen virsikirjan muodostus onkin pääasiallisesti luettava hänen ansiokseen. – Krohn on antanut miellyttäviä historiallisia kuvaelmia teoksissaan Kertomuksia Suomen historiasta (4 osaa) ja Suomen historia nuorisolle; paitsi sitä on hän kirjoittanut kuudennen ja seitsemännen osan kirjasta Kertomuksia ihmiskunnan historiasta. Esityksen suomalais-ugrilaisista kansoista, nimeltä Suomen suku, hän on julkaissut Kansanvalistusseuran ”Maantieteellisissä kuvaelmissa”.

Krohn oli hyvin uuttera suomentaja, kääntäen sekä runomittaisia että suorasanaisia teoksia (Körner’in ”Syyn sovitus”, Macaulay’n ”Englannin historia”, I osa, ”Andersen’in satuja” useampia vihkoja, useat Walter Scott’in romaanit y. m.).

Julius Krohn’in jälkeen jäi paljon käsikirjoituksia ja muistiinpanoja, etenkin suomalaista mytologiaa ja kirjallisuudenhistoriaa koskevia. Hänen poikansa, Kaarle Krohn, on jatkanut isänsä työtä muinaistaruston ja kansanrunouden alalla ja on toimittanut julkisuuteen hänen mytoloogiset kirjoituksensa nimellä Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus, niitä täydentäen ja sovittaen uudempain tutkimusten mukaan. Samalla lailla hän nimellä Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet on julkaissut isä vainajansa kirjallisuudenhistorian jatkon Agricolasta eteenpäin.

Lisäys. A. E. Ahlqvist’in tärkeimmät kielitieteelliset teokset ovat paitsi ylempänä mainittuja: ”Länsi-suomalaisten kielten sivistyssanat”, jonka kirjan hän ensin antoi ulos ruotsiksi, vaan sitten uudistettuna saksaksi (”Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen”), Vatjan kielioppi (ruotsiksi) ja Saksan kielellä kirjoitettu Moksha-Mordvan kielioppi, tutkimus Vepsän kielestä ja kirjoitus ”Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta”. Ostjakkein ja Voguulien oloja on hän hauskasti kuvaillut saksankielisessä teoksessa ”Unter Wogulen und Ostjaken”. – Aikakauskirja ”Kieletär” sisältää arvosteluita ja erityistutkimuksia kielitieteen alalta. Nuorisoa varten on Ahlqvist toimittanut selityksillä varustetun laitoksen ”Valittuja Suomen kansan sananlaskuja”. Kalevalan kokoonpanoa koskee yliopistollisena kutsumuskirjana ilmestynyt kirjoitus ”Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja tämän tarkastusta”.

Yrjö-Koskisen teoksista sopii vielä mainita ”Finska språkets satslära”, ensimmäinen Suomen kielen lauseoppi, sekä ”Olavi Maununpoika Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keski-ajalla”, ”Lähteitä Ison-vihan historiaan” ja ranskaksi kirjoitettu tutkimus Liiviläisistä, ”Sur l’antiquité des Lives en Livonie”. Kansantajuista lukemista tarjoo kirjanen ”Opiksi ja huviksi”.

[§ 39. Aleksis Kivi ja suomalainen näytelmärunous.]

Siihen aikaan, jolloin henkinen elämä Suomessa rupesi kaikin puolin runsaammaksi varttumaan, esiintyi näytelmäkirjallisuuden alalla nuori mies, jossa asui omituinen, valtava runoilijahenki. Se oli Aleksis Kivi eli, niinkuin hänen oikea nimensä kuului, Aleksis Stenvall. Hän syntyi Lokakuun 10 p. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä, jossa hänen isänsä oli räätälinä. Saatuansa kotona ensimmäiset opin-alkeet, lähetettiin nuori Aleksis seitsentoista-vuotiaana Helsinkiin kouluun; köyhyyden tähden monenlaista puutetta nähtyään, hänen onnistui päästä ylioppilaaksi 1857. Kivi ei pyrkinytkään edemmäksi opin tiellä, mutta lukematta ei hän kuitenkaan ollut; päinvastoin hän rikastutti henkeänsä useilla maailmankirjallisuuden parailla teoksilla, joita luki ruotsiksi käännettyinä. Hänen mielikirjansa olivat Raamattu, Kalevala, Shakespearen näytelmät ja Cervantes’in Don Quixote. Ensimmäinen teos, jonka hän toi julkisuuteen, oli murhenäytelmä Kullervo, joka valmistui vuonna 1859, mutta sitten parannettuna 1864 painettiin Suom. Kirjallisuuden Seuran ulos-antamaan ”Näytelmistöön”. Varattomuus ja monenlaiset vastoinkäymiset olivat runoilijan alituisina kumppaneina; mutta hänen kuvausvoimansa ei siitä lannistunut, vaan tuotti yhä uusia runoteoksia. Kiven tila johonkin määrin ulkonaisesti parani, kun eräs jalomielinen nainen, neiti Charlotte Lönnqvist, toimitti hänelle huoneen ja elatuksen omalla asuinpaikallaan Siuntion pitäjässä. Siellä hän kirjoitti enimmät teoksensa vuosien 1864 ja 1871 välillä. Jo loppupuolella vuotta 1864 ilmestyi komedia Nummisuutarit, jossa mestarillisella huumorilla kuvataan Etelä-Hämeen kansan-elämää ja ”Nummisuutarin Eskon” onnistumatonta naimaretkeä. Näyttämöllä esitettynä on se nykyään suomalaisen yleisön mielikappaleita. Nummisuutarien jälkeen tuli runokokoelma Kanervala, hauska yksinäytöksinen komedia Kihlaus sekä Karkurit, näytelmä viidessä näytöksessä, ja pieni draamallinen idylli Yö ja päivä. Vuonna 1869 ilmestyi näytelmä Lea, kokoonpanon ja taiteellisen muotonsa puolesta täydellisin Kiven teoksista, ihana itämaan idylli, jossa kauniilla tavalla kuvataan kristin-uskon voittoa Vapahtajan aikana. Se on, niinkuin eräs arvostelija on sanonut, ”hempeä kukka, jossa itämaiden hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet yhteen”. Seuraavana vuonna tuli ulos Seitsemän veljestä, suuri romaani, jossa samoin kuin Nummisuutareissakin realistisella tavalla ja verrattomalla taidolla kuvataan kansan-elämää sekä lystilliseltä että vakavaltakin puolelta. Moni ihana luonnonkuvaus kaunistaa tätä teosta, ja sen pohjana on se siveellinen aate, ett’ei ihminen voi menestyä ilman sivistystä; vaikka hän, niinkuin Jukolan veljekset, koettaakin sitä paeta erämaan syvyyteen, niin hänen oma luontonsa vetää hänet takaisin sivistyksen helmaan. – Mutta surkea kohtalo odotti onnetonta runoilijaa; hänen sekä ruumiinsa että sielunsa voimat rupesivat raukeamaan; ennenkuin julkisuuteen ehti hänen viimeinen näytelmänsä Margareta (1871), oli pimeys peittänyt hänen järkensä. Aleksis Kivi kuoli veljensä luona Tuusulassa vuoden viimeisenä päivänä 1872. ”A. Kiven Valitut teokset” julkaistiin Suom. Kirjallisuuden Seuran toimesta ja siihen kokoelmaan otettiin myöskin hänen jälkeen-jääneet runoelmansa, muun muassa näytelmä Leo ja Liina ja sievä kertomus Koti ja Kahleet. – Kivellä on vilkas ja rikas kuvausvoima; hänen vahvin puolensa on ihmisluonteiden kuvaileminen. Vähemmin hän huoli teostensa taiteellisesta säännöllisyydestä. Kivi on täysi realisti, mutta rakentaa kuvaelmansa aina ideaaliselle pohjalle. Hän on pääasiallisesti draamallinen runoilija, mutta samalla hyvä kertoilija, niinkuin hänen suuri romaaninsa todistaa. Heikompia ovat hänen lyyrilliset tuotteensa eikä runomittainen kieli häneltä oikein suju; mutta hänen vilkas mielikuvituksensa on silläkin alalla luonut muutamia kauniita kuvauksia, esm. ”Lintukoto” ja ”Lapsi”. Raikkaalta soi niin-ikään ”Metsämiehen laulu”. Muista runoista sopii vielä mainita ”Äiti ja lapsi” sekä ”Suomenmaa”.