Ne suomalaiset heimot, Varsinais-Suomalaiset, Hämäläiset ja Karjalaiset, jotka joutuivat nykyisen Suomenmaan rajojen sisälle, liittyivät täällä yhdeksi kansaksi, ja heidän murteistaan syntyi yhteinen Suomen kieli. Tämä jakaantuu kahteen päämurteeseen: Itä-Suomen ja Länsi-Suomen; edellisen perustuksena on Karjalan kieli, jälkimäisen Hämäläisten ja Varsinais-Suomalaisten murteet. Kumpasenkin päämurteen alalla ilmaantuu useita paikkakunnallisia erilaisuuksia. Enimmin eroavat yhteisestä Suomen kielestä kreikan-uskoisten Karjalaisten murre Salmin kihlakunnassa (Salmin, Suistamon ja Suojärven pitäjissä) Itä-Suomen alalla sekä Länsi-Suomessa se kieli, jota puhutaan Rauman ja Uudenkaupungin seuduilla. Välityskielenä, joka lähestyy toista päämurretta, on Länsi-Suomen alalla Hämeen kieli Hämeessä, Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla sekä Itä-Suomen alalla Savon murre, jota, paitsi Savossa, puhutaan suurimmassa osassa Suomen Karjalaa sekä Pohjois-Hämeessä ja Kajaanin seuduilla. Savon heimokunta ja Savon kieli ovat saaneet alkunsa karjalaisten ja hämäläisten ainesten yhdistyksestä, kuitenkin pääasiallisesti karjalaisella pohjalla. Varsinais-Suomalaiset ovat kulkiessaan nykyisille asuinpaikoilleen jättäneet paljon jälkiä eteläisen rantamaan kieleen. Heidän murteensa vaikutusta osoittavat erittäinkin nuo katkonaiset sananmuodot, joista loppuvokaali on kulunut pois (talost’, kaupungiss’ y. m.) Näin on syntynyt erityinen rantamurre, sekä itä- että länsi-suomalainen, joka Turun seuduilla yhtyy Varsinais-Suomalaisten alkuperäiseen kieleen, Rauman ja Uudenkaupungin murteeseen.
Yllämainitut murteet sekaantuvat toisiinsa monella monituisella tavalla. Ei päämurteidenkaan raja ole aivan jyrkkä; jos d-äänen pysyminen tai pois-heittäminen[2] otetaan perusteeksi, niin se alkaa etelässä Vehkalahden ja Virolahden väliltä, siten että edellinen pitäjä jää länsimurteen, jälkimäinen itämurteen puolelle, ja käy sitten, tehden muutamissa paikoin pieniä mutkia, melkein suoraan luoteeseen päin Kokkolaa kohden. Huomattava on kuitenkin, että kummallakin puolella tätä rajaa tavataan paljo toisen päämurteen omituisuuksia. Yleensä on paljo paikkakuntia, joissa eri murteet yhtyvät. Semmoisia välialoja ovat erittäinkin Oulun ja Viipurin lääni. Itä-Suomen kielialaa ovat myös Inkerinmaan ja Venäjän Karjalan murteet.
[§ 5. Suomalaisen kirjallisuuden historian jako.]
Suomalaisen kirjallisuuden historia jakaantuu kuuteen aikakauteen:
1. Vanhin aika vuoteen 1157, jolloin Suomenmaa joutui Ruotsin vallan alle ja kristin-usko tuli maahan.
2. Keskiaika 1157–1542.
3. Uskonpuhdistuksen aika 1542–1640, ensimmäisen suomenkielisen kirjan ilmestymisestä Suomen yliopiston perustamiseen asti.
4. Suomen yliopiston perustamisesta Ison vihan loppuun asti, 1640–1721.
5. Ruotsin vallan loppuaika, 1721–1809.
6. Uusin aika vuodesta 1809.