"Epäilyksiä, celibatin hyväksikö?"
"Niin, vaikkei maallikoille, niin kenties papeille."
"Voimallinen osa vastauksessani koskee juuri sitä asiaa: lukekaa sitä tarkkuudella. Minä luulen että kaikista ihmiskunnan osista papit ovat ne, joille avioliitto on enin tarpeen, ei ainoastaan heidän itsensä tähden, vaan yhteiskunnankin takia. Ettekö ole huomannut, sir," jatkoi pastori, joka innostui niin että hän tuli oikein kaunopuheiseksi, "ettei ole yhtään kotia Englannissa, josta miehiä, jotka ovat palvelleet maatansa ja tuottaneet kunniaa sille, on tullut niin lukuisasti, kuin meidän kirkkomme pappien kodeista? Mikä muu luokka voi tuoda esiin niin suuren luettelon eteviä nimiä kuin se, josta me papit voimme ylpeillä niissä pojissa, joita me olemme kasvattaneet ja lähettäneet ulos maailmaan? Kuinka moni valtiomies, soturi, merimies, lakimies, lääkäri, kirjailija, tiedemies onkaan ollut maanpapin poika? Ja sehän on vallan luonnollista — sillä meillä he saavat huolellisen kasvatuksen; he saavuttavat täytymyksestä niitä yksinkertaisia tapoja, jotka herättävät ahkeruutta ja kestävyyttä; ja useimmiten he vievät mukanaan elämän läpi puhtaamman siveellisen lain, systematisemman kunnioituksen uskonnollisia asioita ja ajatuksia kohtaan, kuin voi odottaa maallikkojen pojilta, joiden vanhemmat ovat vallan maallismielisiä. Sir, minä väitän että se on vastustamaton argumentti, jota koko kansan tulisi tarkoin miettiä, ei ainoastaan pappien naimisen tähden — sillä siinä kohden ei miljoonakaan Roacheja voisi muuttaa yleistä mielipidettä tässä maassa — mutta kirkon takia, joka on niin runsaasti kasvattanut mainioita maallikkoja; ja minä olen usein ajatellut että pää-asiallinen ja löytämätön syy alhaisempaan siveelliseen henkeen, sekä yleisessä että yksityisessä elämässä, tapojen yleisempään turmelukseen, uskonnon yhä enenevään halveksimiseen, jota näemme esimerkiksi niin sivistyneessä maassa kuin Franskassa, on se, että sen papisto ei voi kasvattaa poikia, jotka vievät mukaansa maallisiin taisteluihin vakaan uskon siihen, että meillä on edesvastaus Jumalan edessä."
"Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni," sanoi Kenelm. "Minä aion tarkoin miettiä kaikkea mitä te niin vakaasti olette sanonut. Olen jo taipuvainen luopumaan niistä puolustussyistä naimattoman papiston hyväksi, joita vielä on jäljellä; mutta pelkään etten minä, maallikkona, milloinkaan tule saavuttamaan Mr Decimus Roachin puhdasta filantropiiaa, ja jos minä joskus nain, niin teen sen hyvin paljon oman persoonallisen huvini tähden."
Mr Ewlyn nauroi sydämellisesti, ja, koska nyt olivat tulleet sillalle, puristi hän Kenelmin kättä ja astui kotiapäin pitkin joenrantaa ja hautausmaan poikki kepein askelin ja pää ylöspäin niinkuin sopii miehen, joka nauttii elämästä ja joka ei pelkää kuolemaa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Seuraavan kahden viikon kuluessa tapasivat Kenelm ja Lily toisiansa, ei niin usein kuin lukija kukatiesi luulee, mutta kuitenkin usein; viisi kertaa Mrs Braefieldin tykönä, vielä kerran pappilassa ja kun häntä yhden kerran pyydettiin jäämään teetä juomaan, viipyi hän koko illan. Kenelm ihastui yhä enemmän, kuta useammin hän sai olla yhdessä sen olennon kanssa, joka hänen elämänkokemukselleen oli niin omituinen. Tämä olento ei ollut hänelle ainoastaan runo, vaan runo Sibyllan kirjoista — selittämätön, kummallinen arvoitus, joka yhdellä tai toisella salaperäisellä tavalla sekoitti miellytyksensä tulevaisuuden näkyjen kanssa.
Lily oli todellakin viehättävä yhdistys vastakohdista, jotka harvoin yhtyvät sopusoinnuksi. Hänen tietämättömyytensä monessa asiassa, joita tytöt tuntevat ennenkuin ovat ehtineet puoliväliin hänen ikäänsä, korvasi teeskentelemätön, viaton yksinkertaisuus; koroitti herttaiset mielikuvitukset ja miellyttävä herkkäuskoisuus; ja valaisi vilahdukset tiedosta, jommoista ne nuoret ladyt, jotka me sanomme hyvin kasvatetuiksi, harvoin ilmoittavat — tiedosta, joka on saavutettu terävällä ulkonaisen luonnon huomaamisella ja taipuvaisuudella sen vaihtelevia ja vienoja ihanuuksia käsittämään. Tätä tietoa oli kenties ensin antanut ja sitten voimassa pitänyt sellainen runous, jota hän ei ainoastaan ole ulkoa oppinut, vaan myöskin pitänyt eroamattomana ajatustensa raittiista juoksusta; ei meidän aikamme runollisuus — sitä meidän nuoret ladymme kylläksi tuntevat — vaan valittuja osia vanhojen runoista, enimmät sellaisten runoilijain teoksista, joita ei kumpikaan sukupuoli nyt paljon lue, runoilijoin, jotka olivat rakkaita sellaisille hengille kuin Coleridge ja Charles Lamb. Niistä ei kuitenkaan mitkään olleet hänelle niin rakkaat kuin Milton'in juhlalliset laulut. Suurimman osan tästä runoudesta hän ei ollut milloinkaan kirjoista oppinut; hänen holhojansa, maalari, oli opettanut hänelle sitä hänen lapsuudessansa. Ja kaiken tämän vaillinaisen, häälyvän kasvatuksen ohessa ilmoitti jokainen hänen katseensa ja liikkeensä miellyttävää hienoutta ja syvää sydämen naisellisuutta. Siitä asti kun Kenelm oli kehoittanut häntä lukemaan "Numa Pompiliusta," oli hän hyvin halukkaasti ruvennut tätä vanhanaikaista romaania lueskelemaan ja puhui mielellään Kenelmin kanssa Egeriasta ikäänkuin henkilöstä, joka todella oli olemassa ollut.
Mutta minkä vaikutuksen — ensimmäinen mies, joka ijän suhteen oli hänen vertaisensa, jonka kanssa hän tuttavallisesti oli puhunut — minkä vaikutuksen Kenelm Chillingly teki Lilyn mieleen ja sydämeen?
Se olikin juuri kysymys joka enin häntä vaivasi — eikä ilman syytä: se olisi voinut panna älykkäimmänkin katsojan pulaan. Se teeskentelemätön suoruus, jolla Lily näytti että hän oli mieltynyt häneen, oli toisellainen kuin se tapa, jolla tyttöjen rakkaus tavallisesti ilmoittaa itsensä; se näytti enemmän lapsen hellyydeltä lempiveljeä kohtaan. Ja se oli tämä epätietoisuus, joka, Kenelmin omissa ajatuksissa, puolusti hänen viipymistänsä siellä, sillä hän luuli että oli välttämätöntä voittaa tahi ainakin oppia paremmin tuntemaan Lilyn sydäntä, ennekuin hän uskalsi avata sydämensä. Hän ei mairitellut itseänsä sillä hauskalla pelolla, että hän voisi saattaa Lilyn onnen vaaraan; se oli vaan hänen oma onnensa, joka oli vaarassa. Sitä paitsi ei heidän keskustellessaan toistensa kanssa oltu lausuttu ainoatakaan sellaista sanaa, joka kiinnittää meidän kohtalomme toisen tahtoon. Jos rakkaus tahtoi esiintyä hänen silmässään, niin Lilyn suora viaton katse ajoi sen takaisin sen sisäpuolella olevaan sopukkaan. Lily voi juosta iloisesti häntä vastaan, mutta hänen poskillansa ei näkynyt mikään petollinen puna, hänen hellä, suloinen äänensä ei vavissut. Ei; Kenelm ei vielä ainoatakaan kertaa ollut voinut itsellensä sanoa: "Hän rakastaa minua." Sitä vastoin hän usein sanoi itselleen: "Hän ei vielä tiedä mitä rakkaus on."