Kun matkamies tuli jälkisäikeen loppuun, oli hän saapunut lähteelle ja tervehti sitä suurella ilohuudolla. Hän otti matkalaukun selästänsä ja täytti lähteen laitaan kiinnitetyn rautaisen maljan vedellä. Hän kutsui sitte luokseen koiran, jonka nimi oli Max, ja tarjosi sille vettä maljasta. Isäntä ei omaa janoansa sammuttanut ennenkuin eläin oli juonut kylläksensä. Sitten hän otti hatun päästänsä, pesi ohimoitansa ja kasvonsa raittiilla vedellä ja istui penkille; koira pani maata nurmelle hänen jalkojensa juureen. Vähän ajan kuluttua matkamies taas, vaikka matalammalla äänellä, alkoi laulaa jälkisäijettään ja koetti jyrkillä pysähdyksillä muodostaa sanat uudeksi runoksi. Selvää oli, että hän joko koetti muistutella vanhaa tahi sepittää uutta, ja hänen mielensä näytti ennemmin viimeksi-mainittua ja vaikeampaa tointa harjoittavan.
"'Miks' jalkasin, ritari,' hän kysyvi,
'Missä harmaja ratsusi?'
Harmaja ratsu — niin — harmaja.
'Oi, turmio kova minun saavutti,
Vei myötänsä ratsuni!'
Se kelpaa — hyvä!"
"Hyvä! Hän on todella vähään tyytyväinen," ajatteli Kenelm. "Mutta tuollaisia vaeltajia ei joka päivä tällä tiellä kulje. Minun tekee mieleni puhutella häntä." Sen sanottuaan hän hiljaa hyppäsi ikkunasta ulos, astui kukkulaa alas ja hiipi pienen takaportin kautta maantielle ja asettui ääneti seisomaan matkamiehen taakse tuuhean pajun alle.
Mies oli vaipunut äänettömyyteen. Kenties hän oli väsynyt runon sepittämisestä, tahi kenties oli runonsepittämisen koneenmukaisuuden sijaan hänen mielessään herännyt senlaatuinen tunteellisuus tahi haaveksivaisuus, joka on niiden luonteille tavallista, jotka huviksensa runoja sepittävät. Mutta kaunis ympäristö oli herättänyt hänen huomiotaan ja hän katseli ihastuksella metsäistä maisemaa, joka ulottui niihin muoriin saakka, joita vastaan taivas näytti nojaavan.
"Minä kuuntelisin mielelläni lopun saksalaisesta balladistanne," sanoi ääni odottamatta.
Matkamies säpsähti ja kääntyi Kenelmiin; tämä näki nyt keski-ikäisen miehen kasvot, jotka olivat varustetut tummanruskealla kiharaisella tukalla ja parralla, silmät olivat vaalean siniset ja sekä kasvoin muoto että katsanto oli erinomaisen jalo, viehättävä ja samalla kunnianarvoinen.
"Pyydän anteeksi että teitä häiritsin," sanoi Kenelm, nostaen hattuansa; "mutta minä kuulin teidän laulavan, ja vaikka otaksun että teidän runonne on käännös saksan kielestä, en kuitenkaan muista lukeneeni sellaista tutumpien saksalaisten runoilijain teoksissa, joita olen lukenut."
"Se ei ole käännös, sir," vastasi vaeltaja. "Minä vaan koetin solmia kokoon muutamia aatteita, jotka tänä ihanana aamuna johtuivat mieleeni."
"Te olette siis runoilija?" sanoi Kenelm, istuen penkille.
"En uskalla sanoa itseäni runoilijaksi. Minä olen runonsepustaja."