"Vaimo? Ei hän ole milloinkaan naimisissa ollut."
"Mitä?" huudahti Kenelm. "Kenenkä hautakivi on tuo, jossa on kirjaimet
L. M.?"
"Oi! se on Lily-raukkamme."
"Ja hän kuoli naimatonna?"
Kenelm katsoi ylöspäin tätä sanoessaan ja aurinko loisti harmaan aamu-sumun läpi. "Minä voin siis saada sinut omakseni kun jälleen tapaamme toinen toisemme," ajatteli hän itsekseen.
"Naimatonna — niin," jatkoi pappi. "Mutta hän oli kihloissa holhojansa kanssa; he olisivat menneet naimisiin syksyllä, kun Melville tulisi takaisin Rheinin seuduilta. Hän lähti sinne maalaamaan sitä isoa kuvaansa, joka nyt on niin mainio — 'Roland, yksinäinen ritari, joka katsele luostarin ristikkoa kohti, nähdäksensä pyhää nunnaa vilahdukselta.' Melville oli tuskin ehtinyt lähteä ennenkuin sen taudin oireet alkoivat ilmaantua, joka tuli niin turmiolliseksi Lily raukalle; lääkärintaito ei voinut sille mitään — hän heikontui heikontumistaan hyvin äkkiä. Hän olikin aina hyvin heikko, mutta ei kukaan ollut hänessä huomannut keuhkotaudin oireita. Melville palasi vasta pari päivää ennen hänen kuolemaansa. Rakas, lapsellinen Lily! Kuinka me kaikki häntä surimme! — eikä vähimmin köyhät, jotka uskoivat hänen haltiatar-voimaansa."
"Ja kaikkein vähin, nähtävästi, se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin."
"Hänkö? — Melville? Kuinka voitte niin pahaa hänestä ajatella? Hänen surunsa oli syvä — katkera — jonkun ajan."
"Ajan! minkä ajan?" mutisi Kenelm, mutta niin matalalla äänellä, että pastori ei sitä kuullut.
He kulkivat ääneti eteenpäin. Mr Ewlyn jatkoi: