"Herra siunatkoon", sanoi Sir Peter itsekseen, "poika on vaipunut entiseen leikillisyyteensä ja alakuloisuuteensa. Hän ei ole kuullut sanaakaan siitä mitä olen puhunut. Travers on oikeassa. Hän ei tule milloinkaan toimittamaan mitään maailmassa. Miksi minä panin hänelle nimeksi Kenelm? Yhtä hyvin hänen olisin voinut panna Peteriksi". Mutta Sir Peter ei tahtonut myöntää että hänen kaunopuheisuutensa oli turhaan mennyt ja että hänen hartahin toivonsa oli määrätty raukenemaan, ja sanoi sentähden ääneen: "Sinä et ole kuullut mitä sanoin; Kenelm, sinä loukkaat minua".
"Loukkaan teitä! Teitä! älkää niin sanoko, isäni, rakas isäni. Kuunnellut teitä! Jok'ainoa sana, minkä olette lausunut, on tunkenut syvälle sydämeeni. Suokaa anteeksi joutavaa puhettani itseni kanssa, se on vaan minun tapani, vaan minun tapani, rakas isä!"
"Poika, poika", huudahti Sir Peter, "jos sinä voisit päästä noista kummallisuuksistasi, niin minä olisin hyvin kiitollinen. Mutta jos et voi, niin en kumminkaan ole pahoillani mistään mitä sinä teet. Salli minun vaan sanoa yhden asian: juoksevat vedet ovat suuresti sinua viehättäneet. Pieneen puroon liittyy muistoja, ajatuksia, unelmia entisyydestäsi. Mutta pysähdy nyt tämän mahtavan virran luona; — edessäsi on erään valtakunnan senaati, joka valtakunta on Aleksanderin valtakuntaa avarampi; takanasi on kauppatori, jonka kaupan suhteen Tyron kauppa oli vähäpätöinen. Katsele alempana noita kurjia hökkeliä — kuinka paljo siellä onkaan korjattavaa tai parannettavaa; ja ulkopuolella meidän näköpiiriämme, mutta ei kuitenkaan kaukana, on kansan Valhalla: 'Voitto tai Westminster Abbey!' Tuo pieni puro on nähnyt entisyytesi. Eikö mahtava virta tule mitään vaikuttamaan tulevaisuuteesi? Puro kertoo entisyyttäsi, eikö siis virta tule kertomaan tulevaisuuttasi? Oi, poika, poika, minä näen että uneksit vielä — ei kannata puhua sinun kanssasi. Mennään kotia."
"Minä en uneksinut, minä sanoin itselleni että on jo aika korvata vanha Kenelm uusine aatteineen uudella Kenelmillä, jolla on vanhat aatteet. Ah! kenties täytyy meidän — maksakoon se mitä tahansa — kokea elämän romanttiikiä, ennenkuin selvään huomaamme mitä on suurta sen todellisuudessa. Minä en enää voi valittaa sitä että olen vieras sukuni riennoille ja pyrinnöille. Minä olen oppinut näkemään kuinka paljon yhteistä minulla on sen kanssa. Minä olen tuntenut rakkautta; minä olen tuntenut surua."
Kenelm vaikeni silmänräpäykseksi, ainoastaan silmänräpäykseksi, sitten hän kohoitti päätänsä, joka hänen vaiti-ollessaan oli vaipunut alaspäin, ja seisoi siinä suorana ja uljaana; hänen isänsä hämmästyi nähdessänsä muutoksen hänen kasvoissansa; huulet — silmät — koko hänen ulkomuotonsa osoitti päättävää innostusta, joka oli liian vakava voidaksensa olla vaan hetken herättämää.
"Niin, niin", sanoi hän, 'Voitto tai Westminster Abbey!' Maailma on taistelukenttä, jolla karkulaiset saavat pahimpia haavoja, kun he koettavat paeta ja tukehduttaa niitä huokauksia, jotka ilmoittaisivat heidän epäkunnialliset piilopaikkansa. Se tuska, minkä taistelun tuoksinassa saadut haavat tuottavat, tuskin tuntuukaan, sillä ilo siitä, että palvellaan kunniallista asiaa, on niin suuri, ja tätä tuskaa palkitsee sitä paitsi se kunnioitus, jota jalosti saatuja arpia kohtaan osoitetaan. Minä olen valinnut. En tahdo olla karkulainen, vaan riveissä taisteleva soturi."
"Ei tule viipymään kauan aikaa ennenkuin kohoat rivien yli, poikaseni, jos pysyt vanhassa aatteessa, jota osoittaa englantilainen tunnushuuto: 'Voitto tai Westminster Abbey'!"
Näin sanoen Sir Peter kävi poikansa käsivarteen ja nojasi siihen ylpeästi; ja niin astuu Uuden Sukupolven Mies yleisille valtateille lepopaikasta sillä nykyisyyden sillalla, joka vie muistorikkaan virran yli, kohtaloita kohti, jotka ovat ulkopuolella sen näkypiirin rajaa, johon minun sukupolveni silmäin täytyy miettiväistä katsettaan rajoittaa.
End of Project Gutenberg's Kenelm Chillingly, by Edward Bulwer-Lytton