"On vastamäkeä; kunnon mies säälii hevostansa."
Kenelmin ei onnistunut viekkaudella eikä kaunopuheliaisuudella saada muuta selitystä nuorelta kumppaniltaan, kun mitä hän jo oli saanut. Kuta edemmäksi tulivat ja kuta enemmän matkan päämaalia lähenivät, sitä äänettömämmäksi molemmat kävivät. Kenelm vakaasti mietiskeli, että hänen ensimmäisen päivänsä kokemus todellisesta elämästä toisen nahassa oli saattanut hänen omaa nahkaansa jonkimoiseen vaaraan. Hän oli lyönyt maahan miehen, joka nähtävästi oli kunnioitettava ja varakas, ja oli vienyt pois tämän miehen holhotin, ja käytti omavaltaisesti tämän miehen tavaroita — hänen kääsiänsä ja hevostansa. Kaikkea tätä oli hänen tyydyttävällä tavalla selittäminen tuomarille, mutta miten? Siten, että hän palaisi entiseen nahkaansa; tunnustaisi olevansa Kenelm Chillingly, joka oli saanut kiitosta yliopistossa ja oli perivä hyvän nimen ja 10,000 puntaa vuotuista tuloa. Mutta mikä häiriö siitä syntyisi! ja hän joka sellaista oikein inhosi. Hänen täytyisi selittää mistä syystä hän oli valhepuvussa, puvussa, jollaisessa ei ikänä oltu baronetin vanhinta poikaa nähty, jos hän ei ollut karannut kullankaivajain luokse. Oliko tämä nyt tila, johon Chillinglyin niin kunnianarvoisen perheen perillinen, jonka kolmella sinisellä kalalla varustettu vaakuna oli alkuansa vanhimmasta englannin heraldikin ajoista, Edward III hallituksen ajasta, voi joutua loukkaamatta noiden kolmen kalan kylmää ja vanhaa verta?
Entäs hän itse, Kenelm, noista kolmesta kaloista puhumatta? Mikä nöyryytys! Hän oli hylännyt kunnioitettavan isänsä hyvästi harkitut valmistukset hänen matkaansa varten; hän oli itsepintaisesti valinnut oman tiensä omalla uhallaan; ja nyt, ennenkuin puolet ensimmäisestä päivästä oli kulunut, mihin kamalaan pulaan hän oli joutunut! Ja millä hän voi itseänsä puolustaa? Pieni poika parka, joka milloin itki milloin nauroi, oli kuitenkin kyllin taitava käärimään Kenelm Chillinglyä sormensa ympärille; käärimään häntä — miestä, joka piti itseänsä paljoa viisaampana kuin vanhempansa — miestä, joka yliopistossa oli mainetta saavuttanut — miestä, joka luonteensa puolesta oli mitä totisin — miestä, jolla oli niin tarkka arvostelukyky, ett'ei löytynyt mitään taiteen tahi luonnon alalla, jossa hän ei olisi vikaa huomannut — että hän oli joutunut tällaiseen seuraan, se oli vähintään harmillista.
Nuorukainen sitä vastoin, johon Kenelm tavan takaa loi katseen, näytti vallan lumotulta. Väliin hän nauroi ääneen itsekseen, väliin hän hiljaa itki; väliin hän ei nauranut eikä itkenyt vaan näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Heidän lähetessänsä kaupunkia, Kenelm pari kertaa töytäsi nuorukaista kylkeen ja sanoi. "Poikani, minun täytyy puhua pari sanaa teidän kanssanne;" ja kummallakin kerralla poika oli vastannut haaveksimalla äänellä:
"Hiljaa! Minä ajattelen."
Ja siten he saapuivat Tor-Hadhamin kaupunkiin; hevonen oli silloin jo väsymyksestä uupumaisillaan.
KOLMAS LUKU.
"Noh, nuori herra," sanoi Kenelm tyyneellä, mutta vakaalla äänellä — "nyt olemme siinä kaupungissa, johon minun piti viedä teidät. Ja nyt sanomme toinen toisellemme jäähyväiset."
"Ei, ei jäähyväisiä! viipykää hetkinen minun luonani. Minua alkaa peloittaa, ja minä olen niin yksin ja turvaton;" ja poika, joka ennen oli vetäytynyt Kenelmin luota, pani nyt kätensä Kenelmin käteen ja lähestyi häntä hyväillen.
En tiedä mitä lukijani tähän saakka lienee ajatellut Kenelm Chillinglystä, mutta kaikissa hänen kummallisen luonteensa mutkissa löytyi tie, joka vei suoraan hänen sydämeensä — kun vaan oli häntä heikompi ja pyysi häneltä turvaa.