"Ei; hän oli ruo'alla vaimonsa kanssa."
"Vaimonsa? Mitä tarkoitatte, sir? — vaimonsa! ei hänellä vaimoa ole."
"Ulkomuoto voi pettää. Ainakin hän oli yhdessä rouvasihmisen kanssa, joka kutsui häntä 'ystäväksi' niin terävällä äänellä, kuin olisi hän ollut hänen vaimonsa; ja kun minä tulin hänen porstuanovestansa, pyysi poika, joka tuli juosten minua vastaan, minun antamaan nauhalippaan Mrs Comptonille."
Nuorukainen kävi vallan kalmankalpeaksi, horjui takaisin muutaman askeleen ja vaipui tuolille istumaan.
Poissa ollessansa oli Kenelmissä herännyt epäluulo, joka nyt tuli vahvistetuksi. Hän lähestyi hiljaa, nosti tuolin lähelle kumppaniansa, jonka kohtalo oli hänen suojaansa uskonut, ja sanoi ystävällisesti kuiskaten.
"Tuo ei nuorukaisen liikuntoa ole. Jos olette petetty tahi harhateille joutunut, ja minä jollain tavalla voin neuvoa tai auttaa teitä, niin luottakaa minuun niinkuin naiset muutamissa kohdissa voivat miehiin ja herrasmiehiin luottaa."
Nuorukainen hyppäsi jaloilleen ja astui horjuvin askelin pitkin laattiata, hänen kasvoinsa juonteet ilmoittivat kiihkoa, jota hän turhaan koki salata. Äkkiä hän pysähtyi, tarttui Kenelmin käteen, puristi sitä kovasti ja sanoi nyyhkyttäen:
"Minä kiitän teitä — minä siunaan teitä. Jättäkää minut nyt — minä tahdon olla yksin. Yksin minä tahdon kohdata tuota miestä. Ehkä on se joku erehdys; — menkää."
"Lupaatteko ett'ette lähde tästä talosta ennenkuin minä palaan?"
"Kyllä, minä lupaan sen."