Kenelm meni.
"Oi, viisas, nuori mies!" jupisi setä. "Elsie hyvä, kuinka me voimme mennä tätisi luo, kun sinä tuossa puvussa olet?"
Elsie säpsähti ikäänkuin hän olisi unesta herännyt ja katseli yhä ovelle päin, josta Kenelm oli kadonnut. "Tässä puvussa," sanoi hän huolettomasti, — "tässä puvussa — eikö sitä helposti käy muuttaminen tämän kaupungin kauppapuotien kautta."
"Nenäkäs lapsi!" jupisi Mr Bowill, "se poika on toinen Salomo; ja jos minä en voi Elsie'ä hallita, niin hän tulee hallitsemaan miestänsä — kun hän semmoisen saapi."
KAHDEKSAS LUKU.
"Ainoastaan niiden voimiensa avulla, jotka viattomuutta ja naimatonta säätyä suojelevat," puhui Kenelm Chillingly itsekseen, "olen pahasta pulasta päässyt! Ja jos tuo matelevainen olento olisi ollut puettu kuin nainen, sen sijaan että hän oli puettu niinkuin poika, kun hän sattui tieheni niinkuin jumalallisuus muinaisessa draamassa, niin minä olisin upottanut vaakunassani olevat kalat kuumaan veteen. Vaikea on kuitenkin uskoa, että tyttö, joka eilen oli tuiki rakastunut Mr Comptoniin, tänäpäivänä olisi voinut minuun rakastua. Hän näytti kuitenkin siltä kun hän olisi voinut sitä tehdä, joka todistaa joko ettei milloinkaan tule naisen sydämeen luottaa, tahi ettei milloinkaan tule naisen katseisin luottaa. Decimus Roach on oikeassa: miehen ei koskaan tule heretä naisia pakenemasta, jos hän mielii koettaa 'enkeleitä lähestyä.'"
Näin Kenelm Chillingly mietiskeli, kävellessänsä pitkin polkua, joka kiertelihen niittyjen ja viljavainioiden läpi; hän oli kääntänyt selkänsä kaupungille, jossa sellaiset kiusaukset ja koetukset olivat häntä ahdistaneet, ja kulki kolme penikulmaa matkasta katedraalikaupunkiin, jossa hän aikoi olla yötä.
Hän oli kulkenut moniaan tunnin, ja aurinko alkoi laskeutua muutamia lännessä olevia siintäviä kukkuloita kohti, kun hän saapui joen rannalle, jolla kasvoi tuuheita pajuja ja italialaisia hopeapoppelia, joiden lehdet vapisivat iltatuulessa. Tämän miellyttävän paikan tyyneys ja vilpeys houkutteli häntä lepäämään tässä; hän otti matkalaukustansa kuivan leivän, jolla hän oli itsensä varustanut, pisti sen kirkkaasen veteen, joka liristen juoksi piikivien yli, ja nautti aterian sellaisen, jota vastaan epikureilainen vaihettaisi herkulliset pitonsa saadaksensa nuoruuden ruokahalua. Sitten hän leväten pitkällään joen äyräällä ja taittaen ajuruohoja, joka mieluisimmin kasvaa tuuheilla paikoilla, jossa vettä, olkoon se seisovaa tai juoksevaa, on lähellä, vaipui puoleksi miettivään puoleksi uneksivaan tilaan. Vähän matkan päästä hän kuuli niittäjän viikatteen hiljaista suhinaa, ja tuuli ajoi hänen luokseen hajun vasta niitetystä heinästä.
Hän heräsi siitä että joku hiljaa löi häntä olkapäähän, ja kun hän katsoi taaksensa, näki hän hartiakkaan miehen hyvännäköiset, iloiset kasvot, sekä kuuli ystävällisen ja viehättävän äänen sanovan:
"Nuori mies, jos ette ole liian väsynyt, niin tulette kai auttamaan minua korjaamaan heiniäni. Meillä on kova puute työväestä, ja minä pelkään että pian saamme sadetta."