"Nyt minä olen teille sanonut nimeni, mikä teidän nimenne on?"
"Viisas mies tekee kysymyksiä ja tuhma vastaa niihin. Olettakaa hetkeksi etten olekaan tuhma."
Arentimies Saunderson raapi päätänsä ja näytti enemmän hämmästyneeltä kun soveltui tanskalaisen jälkeläiselle, jonka Alfred kuningas oli asettanut Englannin pohjoisosaan asumaan.
"Oh," sanoi hän vihdoin, "mutta minä luulen teidän olevan
Yorkshiresta."
"Ihminen, joka on enin itseluuloinen kaikista luoduista olennoista, sanoo että hänellä yksin on ajatuksen etu-oikeus, ja tuomitsee muut eläimet alempaan koneentapaiseen toimeen, jonka hän sanoo vainuksi. Mutta koska vainu ei ole pettävä ja ajatukset tavallisesti eksyvät, niin ihmisellä ei, oman määritelmänsä mukaan, ole paljon kerskattavaa. Kun sanotte luulevanne, ja pidätte sen totena, että olen Yorkshiresta, niin erehdytte. Minä en ole Yorkshirelainen. Mutta jos rajoitatte itsenne vainuun, voitteko arvata milloin tulemme illallista syömään? Lehmät, joita aiotte käydä katsomassa, arvaavat milloin heitä tullaan ruokkimaan."
Arentimies, joka jälleen saavutti tunnon etevyydestään sen vieraan rinnalla, jolle hän illallista oli luvannut, sanoi: "Kymmenessä minuutissa." Sitten hän, hetken vaiti oltuansa, ja puolustavalla äänellä, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että häntä katsottaisiin ylhäisten joukkoon kuuluvaksi, jatkoi: "Me emme syö kyökissä. Minun isäni teki niin, ja niin minäkin tein siksi kuin nain; mutta minun Bess'ini, vaikka hän on niin hyvä arentimiehen vaimo kun milloinkaan on kengissä käynyt, oli kuitenkin kauppiaan tytär ja oli saanut toisellaisen kasvatuksen. Katsokaas, hän ei ollut ilman rahoitta; mutta, vaikka hänellä ei olisikaan rahoja ollut, en olisi suvainnut hänen omaisensa sanovan, että minä olin häntä alentanut — sentähden me syömme arkihuoneessa."
Kenelm sanoi: "Ensimmäinen kysymys, joka on lukuun otettava, on se, saammeko ensinkään syödä. Kun se on ratkaistu, on se, joka ennemmin syö arkihuoneessansa kuin kyökissänsä, varmaankin voittava enimmät puolellensa. Mutta tuossa näen kaivon; sillä aikaa kuin te menette lehmiä katsomaan, jään minä tänne käsiäni pesemään."
"Odottakaas; te näytte olevan älykäs mies, eikä mikään narri. Minulla on poika, hyväluontoinen mutta itserakas junkkari, joka pöyhisteleksen ja pitää itsensä mokomana taiturina. Te tekisitte minulle hyvän palveluksen, ja hänellekin, jos hiukan masentaisitte häntä."
Kenelm, joka par'aikaa pesi käsiänsä, vastasi ainoastaan nyykäyttämällä päätänsä. Mutta koska hän harvoin laiminlöi tilaisuutta aprikoimiseen, sanoi hän itsekseen, pestessään kasvojansa: "Ei ole ihmettä, että pienen miehen mielestä on hauska kukistaa isoa miestä, kun isä voi pyytää muukalaista nöyryyttämään hänen omaa poikaansa sentähden, että tämä ei vähää itsestään luule. Tämän inhimillisen luonnon peri-totuuden johdosta arvostelu hyvin taitavasti luopuu vaatimuksestaan olla analyytisena tieteenä ja muuttuu edulliseksi ammatiksi. Se perustuu siihen huviin, jota sen lukijat nauttivat siitä, että henkilöä nöyryytetään."