Pari kolme läsnäolijoista ilmoittivat hyväksymystänsä hiljaa jupisten; toiset kokoontuivat heidän ympärilleen, ollen ihmeissään.
"Mitä hyötyä tuosta joutavasta puheesta on?" sanoi Tom Bowles hiukan epävakaisella äänellä.
"Suoraan sanoen tämä: jos minä tappelussa voitan teidät, niin minä pyydän teitä naapurienne läsnäollessa lupaamaan, ettette sanoilla ettekä te'oilla enää Miss Jessie Wiles'iä kiusaa."
"Ah!" ärjäsi Tom. "Rakastatteko te häntä?"
"Uskokaa sitä jos mielitte; ja minä puolestani lupaan että, jos te minun voitatte, niin minä lähden täältä niin pian kuin te sallitte minun sitä tehdä, enkä ikinä enää tänne tule. Mitä! Epäättekö sitä luvata? Pelkäättekö todella että minä teitä voitan?"
"Te! Minä musertaisin kymmenen teidän vertaista murskaksi."
"Siinä tapauksessa voitte vallan hyvästi luvata se minulle. Se on rehellinen suostumus. Eikö niin, naapurit?"
Kenelmin näennäinen hyvä ja iloinen mieli sekä heidän oma oikeudentuntonsa yhteisesti vaikuttivat sen, että läsnäolijat yhteen ääneen huusivat, että Kenelm oli oikeassa.
"Kuulkaas nyt, Tom," sanoi vanhanpuoleinen mies, "tämä herra ei voi rehellisemmin puhua; ja me uskomme kaikki, että pelkäätte, jollette suostu."
Tomin kasvot osoittivat suurta liikutusta; mutta vihdoin hän karjasi.
"Olkoon menneeksi, minä lupaan — se on, jos hän minun voittaa."