Arbakes silmäili nopeasti kirjettä; napolitar ei tohtinut häntä katsella. Hän ei huomannut sitä kalmanväriä, joka oli Arbakeen kasvoille levinnyt; hän ei nähnyt toisen uhkaavaa asentoa, ei hänen huultensa värähdystä, ei hänen rintansa väkivaltaista aaltoilua. Hän luki kirjeen loppuun, se putosi hänen kädestään ja hän virkkoi halveksivan kylmällä äänellä:
»Onko tämän kirjeen kirjottaja sinun rakastettusi?»
Ione huokasi, mutta ei vastannut.
»Puhu!» toinen ärjäsi.
»On!»
»Ja hänen nimensä — niin sehän on tässä kirjeessä — hänen nimensä on
Glaukus!»
Ione risti kätensä ja katsahti ympärilleen ikäänkuin suojaa ja apua hakien.
»Kuule siis», Arbakes sanoi alentaen äänensä kuiskailuksi. »Sinut saa pikemmin hauta kuin hänen käsivartensa syleilläkseen. Mitä! Luuletko, että Arbakes sietää rinnallaan sellaista kilpailijaa kuin on tuo kurja kreikkalainen? Mitä? Luuletko, että olen hedelmän antanut kypsyä antaakseni sen toiselle? Ei niin — minun ihana houkkioni! Ei! Sinä olet minun — yksinomaan — vain minun! Ja nyt — nyt minä tartun sinuun ja teen sinut omakseni!» Näin sanoen hän kietoi Ionen käsivarsiinsa; ja tässä väkivaltaisessa otteessa ilmeni kaikki valloilleen päässyt raivo — siinä oli enemmän kostonhalua kuin rakkautta.
Mutta epätoivo antoi Ionelle yliluonnolliset voimat; hän riistihe irti toisen otteesta — hän syöksyi huoneen toiseen päähän, sinne mistä he olivat tulleet — hän veti jo esiverhoa syrjään — mutta samassa Arbakes sai hänet kiinni — taas hän pääsi irti ja kaatui väsyneenä ja kirkaisten sen patsaan juurelle, jolla oli egyptiläisen jumalattaren kuva. Arbakes pysähtyi hetkeksi hengähtääkseen ja taas hän hyökkäsi saaliinsa kimppuun.
Samassa riuhtaistiin verho syrjään; egyptiläinen tunsi rajun ja voimakkaan otteen olkapäissään. Hän kääntyi — ja näki edessään Glaukuksen säihkyvät silmät ja Apekideen kalpeat, elähtäneet, mutta uhkaavat piirteet. »Ah!» hän murahti, katsellen vuoroon toista, vuoroon toista, »mikä raivotar teidät on tänne saattanut?»