»Hyvä sydämesi on paras ohjaajasi, Nydia, kun olet oppinut tunteesi kahlehtimaan.»
»Ah! Sitä en koskaan opi», Nydia huokasi kyyneliään kuivaten.
»Älä sano niin! Vain ensi-yritys tuntuu vaikealta.»
»Olen tehnyt monta ensi-yritystä», Nydia vastasi lapsekkaasti. »Mutta oletko itse, neuvojani, huomannut sen niin helpoksi? Voitko sinä hallita, voitko salata rakkauttasi Ioneen?»
»Rakkautta! Nydia rakas! Ah! Se onkin toinen juttu», nuori elämäntuntija vastasi.
»Sitä arvelinkin!» Nydia virkkoi surumielisesti hymyillen. »Glaukus, otatko minun kukkaraukkani? Tee niillä mitä tahdot — voit antaa ne vaikkapa Ionelle», hän lisäsi hiukan arkaillen»
»En, Nydia», Glaukus vastasi ystävällisesti, huomatessaan toisen puheessa mustasukkaisuuden oireita, vaikka hän arveli kateuden olevan vain ärtyneen lapsen oikkuja. »En aijo antaa ihania kukkiasi kenellekään. Istu tähän ja sido niistä seppele, panen sen tänä iltana päähäni. Se ei ole ensimäinen, jonka nuo herkät sormet ovat sitoneet.»
Ihastuneena tuo tyttöraukka istahti Glaukuksen viereen. Hän otti vyöltään nipun kirjavia, kapeita nauhoja, joita käytettiin seppeleitten sidontaan ja joita hän aina piti mukanaan (koska seppeleet olivat hänen alaansa) ja ryhtyi taitavasti ja sirosti työhönsä. Hänen nuorilta poskiltaan kyynelet olivat jo kuivuneet, heikko mutta onnellinen hymy väreili hänen huulillaan. Lapsen lailla hän tunsi vain hetkeniloa; hän oli nyt sopinut Glaukuksen kanssa, tämä oli antanut hänelle anteeksi — hän sai nyt istua Glaukuksen vieressä — tämä silitteli hyväillen hänen silkinhienoa kassaansa — hänen hengityksensä lämmitti hänen poskiaan. Ione, tuo julma Ione ei ollut nyt mukana. Kukaan toinen ei ollut nyt jakamassa hänen hyväilyjään. Niin, hän oli onnellinen ja hän oli kaiken entisen unohtanut. Hän eli niitä harvoja, lyhyen ja tuskaisen elämänsä hetkiä, joita myöhemmin olisi voinut ihanina muistella. Perhosen lailla, jonka talviaurinko on hetkeksi houkutellut äkilliseen lämpöön liihottelemaan, kunnes yltyvä tuuli ja kiristyvä pakkanen ennen iltaa sen tuhoovat, Nydiakin nyt lämmitteli paisteessa, joka hänen edellisille tottumuksilleen vastakkaisena ei ainakaan jäätänyt. Ja vaisto, jonka olisi pitänyt häntä varottaa lämmön lyhytaikasuudesta, sai hänet siitä entistä iloisempana nauttimaan.
»Sinulla on kauniit kiharat», Glaukus virkkoi. »Ne lienevät kerran olleet äitisi ihastus.»
Nydia huokasi. Hän ei ollut varmaankaan orjana syntynyt, mutta hän vältti koskaan puhumasta vanhemmistaan, ja olkoon alhainen tai ylhäinen, varmaa vain on, että hänen syntyperästään eivät tienneet mitään hänen suojelijansa eikä kukaan muukaan tuossa kaukaisessa maassa. Hän tuli, tuo onnettomuuden ja salaperäisyyden lapsi kuin lintu, joka hetken räpyttelee siipiään huoneessamme; me näemme sen lentelevän sinne tänne, me emme tiedä, mistä se tulee ja mihinkä se jälleen lentonsa suuntaa.