Ionen kauhistuneet palvelijat kokoontuivat hänen ympärilleen ja vaipuivat polvilleen hänen eteensä.
»Arbakes», vanhin heistä virkkoi, »menettelysi ei ole lainmukaista. Eikö ole kirjotettu, ettei vainajan omaisia saa yhdeksään päivään hautajaisista alkaen häiritä heidän kodeissaan eikä rikkoa heidän yksinäistä suruaan?»
»Nainen!» Arbakes vastasi käskevästi viitaten kädellään, »viedä hoidokki holhoojansa katon alle ei riko suruaikaa koskevaa lakia. Sanon sinulle, että minulla on preetorin suostumus. Tällainen viivytteleminen on sopimatonta. Nostakaa hänet kantotuoliin!»
Näin sanoen hän kiersi jäntevän käsivartensa pelästyneen Ionen ympärille. Tämä väistyi taaksepäin, katsoi häntä vakavasti silmiin ja purskahti sitten hermostuneeseen nauruun.
»Hahaha! Tämäpä mainiota — suurenmoista! Kelpo suojelija — isällinen laki! Haha!» Ja itsekin kauhistuen läpitunkevan ja mielipuolen naurunsa kamalaa kaikua hän lysähti tajutonna maahan. Arbakes nosti hänet heti kantotuoliin. Kantajat lähtivät liikkeelle, ja sillä tavalla onneton Ione vietiin itkevien orjattarien parista pois.
10 LUKU.
Mitä Nydialle tapahtuu Arbakeen talossa. — Egyptiläinen säälii
Glaukusta. — Sääli on syylliselle usein sangen epämieluista.
Muistettaneen vielä, että Nydia oli Arbakeen kehotuksesta seurannut egyptiläistä tämän kotiin. Keskusteltuaan täällä Nydian kanssa hän oli saanut tietää hänen epätoivoisesta ja katuvasta tunnustuksestaan, että Glaukus olikin saanut tuon kohtalokkaan lemmenjuoman sokean tytön eikä Julian kädestä. Toisenlaisena aikana egyptiläinen olisi löytänyt filosofista viehätystä etsiä sen oudon ja kaikkinielevän intohimon lähdettä ja syvyyttä, jota tuo omituinen tyttö, sokeana ja orjana oli sydämessään kasvattanut; mutta nykyisin hänen täytyi huolehtia vain itsestään. Ja kun Nydia parka tunnustuksensa jälkeen vaipui polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä parantamaan Glaukuksen entiselleen ja pelastamaan hänet — sillä lapsekkaan kokemattomana hän kuvitteli tuon synkän taitomiehen kykenevän suorittamaan molemmat — tuumi Arbakes itsekseen, mitenkä hän varmimmin voisi pitää Nydiaa vangittuna luonaan, kunnes kuulustelu oli pidetty ja Glaukuksen kohtalo ratkaistu. Sillä jos hän tähän asti tietäessään Nydian vain olevan selvillä lemmenjuoman salaisuudesta pelkäsi suunnittelemalleen kostolle olevan esteenä, jos tämä saisi vapaana kulkea — esiintyä ehkä todistajanakin — paljastaa sen tavan, millä Glaukuksen järki oli sumennettu, ja siten se rikos, josta häntä syytettiin, saisi liian paljon lieventäviä asianhaaroja — kuinka paljoa enemmän hänen nyt täytyi pelätä hänen todistustaan, kun tämä itse oli juoman antanut ja rakkautensa innoittamana, oman maineensakin uhalla tietysti pyrki virhettään korjaamaan ja rakastettuaan pelastamaan? Kuinka alentavaa olisikaan Arbakeen tapaisen miehen arvolle ja maineelle paljastua esiintymään Julian intohimon apurina ja olemaan Vesuviuksen noidan alhaisten taikuuksien kätyrinä! Vain toivo, että Glaukus tunnustautuu Apekideen murhaajaksi, olisi saanut hänet sellaisen nöyryytyksen kestämään, koska hänen oma turvallisuutensa siten olisi taattu ja hänen suhteensa Ioneen ehkä siten tulisivat hedelmällisemmiksi.
Nydia taas, joka sokeana ei paljoakaan tuntenut oikeata elämää ja joka orjana ja muukalaisena oli aivan vieras roomalaisen lain oikkuja käsittämään, ajatteli enemmän atenalaisen sairautta ja mielenvikaisuutta kuin rikosta, josta hän oli kuullut tätä syytettävän, tai vaaroja, joita lähestyvä kuulustelu saattoi tälle tarjota. Mitä tiesi tuo tyttörukka, jota ei kukaan puhutellut, ei kukaan säälinyt, mitä hän tiesi senaatista ja tuomiosta — lain leikistä — rahvaan julmuudesta — arenasta ja leijonan häkistä? Hän oli tottunut ajatuksissaan yhdistämään Glaukukseen kaiken, mikä hänestä oli kaunista ja erinomaista — hän ei voinut kuvitellakaan, että mikään muu vaara kuin hänen rakkautensa aiheuttama hulluus saattoi uhata tuota pyhää olentoa. Glaukus tuntui hänestä luodun nauttimaan kaikkia elämän suloja. Hän vain oli toisen onnellista elämänjuoksua häirinnyt, hän ei tiennyt, ei voinut uneksiakaan, että tuo kirkkaana välkkyvä voimakas virta oli solumassa pimeyttä ja kuolemaa kohden. Ja tehdäkseen jälleen kykyiseksi järjen, jonka hän oli sumentanut, ja pelastaakseen elämän, jonka hän oli ollut tuhota, hän nyt rukoili suuren egyptiläisen apua.
»Tyttöseni», Arbakes virkkoi omista mietteistään herättyään, »sinun täytyy jäädä tänne. Ei sinun ole sopivaa kuljeskella kaduilla ja joutua raakojen orjien kolhittavaksi ja kynnyksiltä potkittavaksi. Ymmärrän sinun lievän rikoksesi; tahdon tehdä voitavani sen korjatakseni. Odota täällä kärsivällisesti pari päivää, ja Glaukus paranee.» Sen sanottuaan hän kiiruhti huoneesta odottamatta toisen kiitoksia, työnsi salvan ovelle ja jätti vankinsa vartioinnin erään orjan tehtäväksi.