Sillävälin Sosia kulki ikivihaisena kotiaan kohden. »Vai parittaja!» hän mutisi itsekseen. »Parittaja! Paha kieli sillä Sallustuksella! Jos hän olisi minua haukkunut kelmiksi tai varkaaksi, ei se olisi niin pahasti loukannut. Mutta parittajaksi! Hyi! Siinä sanassa on jotakin, mitä ei kestävinkään maha voi sietää. Lurjus on lurjus omaksi huvikseen, ja varas on varas omaksi hyödykseen, on jotakin kunniallista ja filosofista, kun oman etunsa vuoksi on konna; silloin ainakin häärää määrätynlaisten tarkotusperien mukaan — se on suorastaan suurenmoista. Mutta parittaja on olento, joka perustaa kaiken toisen huonoille ominaisuuksille — pata, joka pannaan tulelle, jotta toinen saisi siinä soppansa keittää — liina, johon kuka vieras tahansa pyyhkii kätensä! Ja joku roisto voi minulle sanoa: 'Luvallasi!' Parittaja! Minua saisi mieluummin sanoa vaikkapa murhaajaksi. Mutta mies oli humalassa eikä tiennyt mitä sanoi, ja olinhan sitäpaitsi valepuvussa. Jos hän olisi nähnyt, että Sosia häntä puhutteli, olisi hän sanonut: 'Kunnioitettava Sosia!' ja 'Kunnon mies!' Olen varma siitä. Mutta palkkani olen helposti ansainnut, se ainakin lohduttaa. Ja oi, Feronia jumalatar! Pian olen vapaa mies! Ja saapa katsoa, kuka uskaltaa minua silloin sanoa parittajaksi! Jos uskaltaa, niin saapa hän sen kalliisti maksaa!»
Näin suurista asioista itsekseen haastellen Sosia saapui sille kapealle kadulle, joka vei amfiteattereille ja sen lähellä oleville palatseille. Käännyttyään eräästä äkkikulmasta hän huomasi joutuneensa suuren väkijoukon keskeen. Miehiä, vaimoja ja lapsia siinä tungeskeli nauraen, puhuen, viittilöiden, ja kunnon Sosia joutui virran mukaan, ennenkuin hän sitä huomasikaan.
»Mitä uutta?» hän kysyi lähimmältä naapuriltaan, nuorelta taiteilijalta — »mitä uutta? Mihinkä säntää tämä kunnon joukko? Jakaako joku ylhäinen mies tänä iltana almuja tai ruokaa?»
»Ei, hyvä ystävä — parempaa on tarjolla», taiteilija vastasi. »Ylevä Pansa — kansan ystävä, päästää yleisön tänään katsomaan petoeläimiä viviariaansa. Herkules avita, huomenna eivät määrätyt henkilöt niitä niin varmasti katselekaan.»
»On ihana yö», orja sanoi liittyen eteenpäin lainehtivaan joukkoon, »ja koska en huomenna pääse huveja katselemaan, tahdon ainakin petoeläimet kerran vielä nähdä.»
»Se on oikein», hänen uusi toverinsa vastasi, »eikä leijonaa ja tiikeriä joka päivä saa Pompeijissa nähdä.»
Joukko saapui nyt suurelle, mutta epätasaiselle aukealle, jota etäiset lamput vain vaillinaisesti valaisivat, ja ne, joiden jalat ja hartiat eivät olleet kyllin lujat, joutuivat vaaralliseen likistykseen. Mutta etenkin juuri naiset — useilla heistä oli lapsi käsivarrella tai rinnoilla — olivat innokkaimpia eteenpäin työntymään; ja heidän kimakat tuskanhuutonsa ja kirosanansa kuuluivat selvästi iloisempien miesäänien joukosta. Räikeintä ääntä piti muuan nuori tyttö, joka samalla tuntui olevan ylen onnellinen välittääkseen tungoksen aiheuttamista kolauksista.
»Ahaa!» nuori nainen virkkoi eräälle naapurilleen. »Sanoinhan aina sinulle — että leijonalle kyllä löydetään sopiva mies, ja nyt meillä on tiikerillekin omansa. Toivon, että olisi jo huomispäivä.»
»Iloinen tyttö!» Sosia huomautti.
»On», nuori taiteilija, kiharatukkainen kaunis mies vastasi. »Naiset rakastavat gladiaattoreja. Jos olisin orja, olisin aikapäiviä sitten hakenut opettajani lanistasta.»