Zeus-ukolla olo on tiukkaa,
Jos kertojat totta ties:
Ei Junonsa hellitä hiukkaa,
Moni maanpäällä marisee mies.
Tuo siunattu Epikuros kirkas
Hän sadut ne nurkkahan nakkas;
Jo Kerberoskin menetit virkas,
Kun kulkijat käymästä lakkas.
Ja jos oliskin Zeus sekä Pluto,
Ei näe he meidän laista;
Ja jos näkiskin, miks meno, huuto?
Tää elämä on myös jumalaista.
Heist' olisiko hauskaa sitten
Täällä kärkkyä synnintöitä,
Luvut laskea suukkositten
Ja naukkujen pitkin öitä?
Mitä muusta kun kumpiakin sai vaan,
Ja humaltua sai säveleistä!
Viis välitän valloista taivaan,
Kuten piittaa eivät he meistä.
Sillaikaa kun Lydonin harras mieliala (joka kaikesta suvaitsevaisuudestaan huolimatta ei voinut olla loukkaantumatta näistä säkeistä, jotka hyvin kuvastavat sen ajan muotifilosofia) koetti selviytyä siitä epäsoinnusta, johon se oli joutunut, lähestyi hänen levähdyspaikkaansa pieni joukko miehiä, yksinkertaisissa pukimissa, nähtävästi keskiluokan miehiä. He keskustelivat vakavasti eivätkä huomanneet tai eivät olleet näkevinään gladiaattoria.
»Oi kauhujen kauhua!» muuan sanoi. »Olintus on temmattu keskeltämme, oikea kätemme on leikattu pois! Milloinka Kristus laskeutuu maahan omiaan suojelemaan?»
»Voiko inhimillinen turmelus enää syvemmä vajota?» toinen huomautti, »kun viaton tuomitaan kärsimään samanlainen arenarangaistus kuin murhaaja! Mutta älkäämme olko toivottomia; Sinain ukkonen saattaa jälleen jylistä, ja Herra varjelee pyhiään. Hullu vain ajattelee sydämessään: 'ei ole Jumalaa.'»
Samassa kuului valaistusta palatsista mässääjien laulua:
Viis välitän valloista taivaan,
Kuten piittaa eivät he meistä.