Miltei seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin[109] Pompeijin kaupunki kaivettiin äänettömästä haudastaan. Kaikki siinä vielä eli himmentymättömin värein; sen seinät olivat kuin eilen maalatut — ei yhtään vaalennutta laikkaa sen mosaiikkipeitteisillä lattioilla — forumilla yhä keskentekoiset pylväät ikäänkuin työmiesten käsistä jääneinä — sen puutarhoissa olivat pyhät kolmijalat — sen halleissa aarrearkut — sen kylpylöissä pääharjat — sen teattereissa pääsyliput — sen huoneissa täydelliset kalustot ja lamput — sen trikliniumeissa juhlien jätteitä — sen makuusuojissa hajuvesiä ja ammoinkuolleitten kaunotarten somistustarpeita — ja kaikkialla niiden ihmisten luurankoja ja luita, jotka kerran olivat elävinä pyörinä tuossa loiston ja huvin koneistossa.
Diomedeen huvilan maanalaisesta kellarista löydettiin aivan oven vierestä 20 luurankoa (niiden joukossa myöskin lapsen luut), kaikki hienon tuhkan peitossa; tuhkaa oli hiljalleen valunut ovenraoista, kunnes se oli täyttänyt koko huoneen. Siellä oli myöskin jalokiviä ja rahoja ja kynttelikköjä ja sammioon kovettunutta viiniä, jota nähtävästi oli aijottu pidentämään uhattua elämää. Kovettunut hiekka on muodostanut aivankuin muotin ruumiitten ympärille; ja kulkija voi vielä nytkin katsella naisen niskan ja nuorien, kauniinpyöreiden rintojen jäljennöstä — onnettoman Julian muistomerkkiä! Kellari on nähtävästi vähitellen täyttynyt rikkipitoisella ilmalla, kaikki ovat rynnistäneet ovelle ja huomanneet sen kallionlohkareitten telkimäksi, ja siinä ponnistellessaan kaikki ovat tukehtuneet.
Puutarhasta tavattiin luuranko, jonka luisevat sormet yhä pitelivät avainta ja jonka vieressä maassa oli rahalipas. Arvellaan sen olleen talon isännän — onnettoman Diomedeen, joka nähtävästi on yrittänyt paeta puutarhan kautta, mutta on ehkä läkähtynyt sinne, tai on pudonnut kivi hänet murskannut. Hopeisten maljojen ääressä, lähellä, oli toinen luuranko, luultavasti jonkun orjan.
Sallustuksen ja Pansan talot, Isiksen temppeli salahuoneineen — josta käsin papit lausuivat oraakkeliennustuksiaan — ovat yhä vieläkin pystyssä uteliaitten katseltavana. Eräästä temppelihuoneesta löydettiin suuri luuranko, jonka vierellä oli kirves; kaksi seinää oli jo kirveellä puhkaistu — uhri ei ollut jaksanut enempää. Kaupungin keskiosasta löydettiin toinen luuranko, jonka ympärillä oli suuri rahakasa ja Isiksen pyhäkön salaperäisiä koristuksia. Kuolema oli ahneenkin tavannut, ja Kalenus ja Burbo olivat saaneet samanlaisen lopun! Kun kaivajat perkkasivat erästä röykkiötä, löysivät he luurangon, jonka pirstoutunut pylväs oli leikannut kaha poikki. Pääkallo oli silmiinpistävän kehittynyt ja niin merkillinen sekä henkisten ominaisuuksien tyyssijana että ulkoisilta muodoiltaan, että se on aina herättänyt erikoisia ajatuksia Spurgheimin teoriat hyväksyvissä matkailijoissa. Vielä nytkin, vuosisatojen perästä kulkijalla on tilaisuus katsoa noihin suuriin aukkoihin, joiden takana, monimutkaisissa sokkeloissa kerran ajatteli, uneksi Arbakeen, egyptiläisen henki. Muuan muukalainen kaukaisesta ja barbaarisesta saaresta, jonka nimeä muinaiset roomalaiset eivät voineet kylmästä värisemättä kuulla lausuttavan, vaelteli kerran ihanan Kampanian viljavilla kentillä tutkistellen sen yhteiskuntaelämän monivivahteisia todistuskappaleita, joka ikipäiviksi on hävinnyt — ja kirjotti tämän kertomuksen.
VIITESELITYKSET:
[1] Laena, Aristogeitonin sankarillinen lemmitty, puri häntä kidutettaessa kielensä poikki, jottei tuska saisi häntä ilmaisemaan Peisistratoon poikia vastaan suunniteltua salaliittoa. Pausaniuksen aikana pystytettiin Atenaan hänen kunniakseen naarasleijonan kuvapatsas.
[2] Roomalaisilla ei ollut suojia vain yötä, vaan myöskin päivällisiä lepohetkiä varten (cubicula diurna).
[3] Rooman komeissa palatseissa oli taulukokoelmahuone yhdistetty atriumiin.
[4] Jos oli järjestetty suuri juhla, syötiin tavallisesti atriumissa.
[5] Tablinumin saattoi siis kokonaan sulkea.