»Enpä tahdo sitä kieltää. Nainen on henkeni korkein halu ja pyrkimys. Kuten sinä ruokit uhrieläimiäsi, niin tahdon minä naisia kasvattaa nautintojani varten. Tahdon kypsyttää heidän henkensä — kehittää heidän kätkettyjen intohimojensa kukan valmistaakseni hedelmän mieleni mukaisen. Minua inhottavat nuo täysinvalmiit ja lakastuvat kurtisaanit; tunnen todellista rakkauden viehätystä seuratessani suloisen ja tajuttoman viattomuuden kehityskulkua nautintojen ikävöintiin. Sillä tiellä minun ei tarvitse pelätä kyllästymistä, ja tarkatessani toisten tuoreutta minä säilytän oman mielenikin alati vehmaana. Uhrieni nuorista sydämistä saan ainekset taikakattilaani, jonka sisällyksestä itse nuorennun. Mutta kylliksi siitä. Sinä tiedät, että joku aika sitten tapasin Napolissa sisarusparin, Ionen ja Apekideen, erään Napoliin asettuneen atenalaisen lapset. Tunsin vanhemmat, jotka kunnioittivat minua ja heidän kuoltuaan minusta tuli sisarusten holhooja. Ansaitsin luottamustoimen. Opinhaluinen ja pehmeä nuorukainen kulki mielellään siihen suuntaan, jota minä tahdoin hänen kulkevan. Naisten ohella rakastan enimmän esi-isieni maan vanhoja muistoja. Tahdon mielelläni edistää ja levittää vieraisiin maihin (jotka ehkä kansottavat heidän kolonioitaan) heidän salaista kulttiaan. Jumalia palvellessani minua huvittaa pettää ihmisiä. Apekideelle opetin Isiksen pyhän palvonnan. Selitin hänelle muutamia niistä merkillisistä vertauskuvista, jotka ovat jumalattaren palvonnan sisällyksenä. Herätin tuossa uskonnolliseen mietiskelyyn taipuisassa sielussa sen innostuksen liekin, joka mielikuvituksesta vie uskoon. Olen tuonut hänet joukkoonne; hän on teikäläisiä.»
»Niin on», Kalenus sanoi, »mutta siten hänen uskoaan elvyttämällä olet riistänyt häneltä viisauden. Hänet on kammo yllättänyt kun hän on huomannut, ettei hän enää olekaan petetty; meidän viisaat petoksemme, puhuvat patsaamme ja salaportaamme ovat tehneet hänet rauhattomaksi. Hän kärsii ja kuihtuu; hän käy ja mutisee itsekseen ja kieltäytyy olemasta mukana jumalanpalveluksissamme. Hänen tiedetään usein seurustelevan henkilöiden kanssa, joita epäillään uuden, kaikki jumalat kieltävän uskon kannattajiksi, uskon, joka pitää kaikkia oraakkelilauseitamme itämaisissa taruissa mainitun pahan hengen ilmauksina. Oraakkelimme — ah! me tiedämme hyvin, minkä ilmauksia ne ovat.»
»Sitä minäkin pelkään» Arbakes virkkoi, »päättäen niistä moitteista, joita hän syyti viimeksi tavatessamme. Viime aikoina hän on minua vältellyt. Minun täytyy tavata hänet, täytyy jatkaa oppitunteja; täytyy johtaa hänet viisauden kaikkein pyhimpään. Minun täytyy hänelle opettaa, että on kaksi pyhyysastetta — edellinen on usko, — jälkimäinen harhakuva, edellinen joukkoja, jälkimäinen viisaita vasten.»
»Minä olen edellisen asteen kulkenut», Kalenus sanoi, »ja arvelen, että sinäkin, Arbakes.»
»Erehdyt», Arbakes virkkoi vakavana. »Uskon vieläkin (en siihen mitä opetan vaan siihen mitä en opeta), että luonnossa on pyhyyttä, jolta en voi enkä tahdokaan kieltää tunnustustani. Uskon omaan viisauteeni ja se on herännyt minussa — mutta ei enempää siitä. Palatkaamme nyt maallisiin harrastuksiimme. Jos siis täten olen järjestänyt Apekideen asiat, mitä aijon Ionelle? Tiedät jo, että aijon tehdä hänestä kuningattareni — morsiamen — sydämeni Isiksen. Vasta hänet nähtyäni tunsin, kuinka syvään rakkauteen luontoni on kykenevä.»
»Kuulen tuhansien huulien toistavan, että hän on toinen Helena», Kalenus virkkoi maiskuttaen huuliaan, vaikka onkin epätietoista, viininkö vaikutuksesta hän sen teki vaiko huomautuksensa täydennykseksi.
»Niin, Kreikassakaan ei kukaan häntä kauneudessa voittaisi», Arbakes arveli. »Mutta siinä ei vielä kaikki. Hänellä on sielu, jota voi vain omaani verrata. Hänen älynsä on naisen älyksi — terävä — häikäisevä — syvä. Runo virtailee vaistomaisesti hänen huuliltaan, — tarvitsee vain esittää joku viisas ajatelma, olkoonpa se kuinka monimutkainen ja syvä tahansa, hänen älynsä sen heti käsittää ja hallitsee. Hänen mielikuvituksensa ja järkensä eivät ole sodassa keskenään, ne toimivat yhdessä samaan suuntaan kuten tuulet ja aallot, jotka kuljettavat laivaa. Kaiken lisäksi hänessä on rohkeaa ajatusitsenäisyyttä; hän voi elää mailmassa yksin; hän voi olla yhtä rohkea kuin lempeä. Siinä naisluonne, jommoista olen kaiken elinaikani etsinyt ja jonka nyt vasta olen löytänyt. Ionen täytyy tulla omakseni. Häneen minussa on kaksi viettiä: himoitsen nauttia sekä hengen että muodon ihanuudesta.»
»Eikö hän siis vielä ole sinun?» pappi kysyi.
»Ei, hän rakastaa minua — mutta kuten ystävää. Hän rakastaa minua vain järjellään. Hän kuvittelee minussa näkevänsä niitä pikkumaisia hyveitä, joita halveksimaan minulla on syvempi hyve. Mutta kerron sinulle hänestä enemmän. Veli ja sisar olivat nuoria ja rikkaita. Ione on ylpeä ja kunnianhimoinen — ylpeä hengenlahjoistaan — runoilijakyvyistään — seurustelutaitonsa viehättäväisyydestä. Kun hänen veljensä jätti minut ja tuli joukkoonne, muutti hänkin Pompeijiin ollakseen hänen lähellään. Hän on antanut kykyjensä loistaa. Hän kokoo suuria joukkoja ympärilleen juhliinsa; hänen äänensä hurmaa heidät — hänen runonsa heidät lannistaa. Hänen kunnianhimoansa kutkuttaa, kun häntä sanotaan Erinnan seuraajaksi.»
»Tai Saphon.»