Tätä katsetta peräytyen, selittämättömän pelontunteen valtaamana vastasi napolitar hämmentyneenä ja epäröiden: »Hänet tuotiin kerran luokseni isäni maanmiehenä ja voinpa sanoa minunkin heimolaisenani. En ole häntä viikkoa kauempaa tuntenut. Mutta miksi nämä kysymykset?»
»Suo anteeksi», Arbakes sanoi, »luulin sinun tunteneen hänet kauemmin, tuon rentun.»
»Mitä? Mitä tarkotat? Mistä tuo ruma nimi?»
»Ei se mitään; en tahdo sinussa herättää harmia henkilöä kohtaan, joka sellaista kunniaa ei lainkaan ansaitse!»
»Rukoilen sinua puhumaan. Miten Glaukus on maineensa tahrannut? — tai paremmin mitä hän on arvelusi mukaan rikkonut?»
Tukahduttaen sen mielenkuohun, jonka Ionen viimeiset sanat olivat synnyttäneet, Arbakes jatkoi: »Tunnet hänen toimensa, toverinsa, elintapansa — comessatio ja alea[11] ovat hänen päiväntöitään — ja kuinka hän voi pahetoveriensa seurassa ajatellakaan hyvettä?»
»Puhut vieläkin arvotuksin. Jumalten nimessä, pyydän, sano pahin!»
»Hyvä, tapahtukoon niin. Tiedä siis, Ione, että Glaukus viimeksi eilen julkisesti — oltiin kylvyssä — kerskaili sinun rakastuneen häneen. Hän sanoi, että häntä huvitti jatkaa seikkailua. Jaan hänellekin oikeutta, hän ylisti kauneuttasi. Kukapa voi sitä kieltää? Mutta hän naurahti halveksivasti, kun hänen ystävänsä Klodius tai Lepidus kysyi, rakastiko hän sinua kylliksi mennäkseen kanssasi naimisiin ja milloin hän aikoi talonsa pihtipielet kukkasin koristaa.»
»Mahdotonta! Oletko itse kuullut tuon alhaisen panettelun?»
»En toki, tahtoisitko minun kertovan näiden hävyttömien elostelijain kaikki sanakommat, joilla juoru on jutun höystänyt? Ole varma, että itsekin aluksi epäilin, mutta olen nyt usean silminnäkijän vakuutuksesta varmistunut, että sinulle äsken puhumani on täyttä totta.»