Kun Glaukus oli poistunut puhkesi muuan kuvanveistäjä, taiteeseensa syvästi innostunut mies, häntä ihaillen katsellen sanoihin:
»Ah, saisimmepa nähdä hänet arenalla — siinä olisi teille nähtävää.
Mitkä jäsenet! mikä pää! hänestä olisi pitänyt tulla gladiaattori!
Siinä malli — malli todella arvokas meidän taiteellemme! Miksei häntä
heitetä jalopeuralle!»
Nyt tuli esiin roomalainen runoilija Fulvius, jota aikalaiset kutsuivat »kuolemattomaksi» ja josta meidän unohtava aikamme ei tietäisi mitään ilman tätä kertomusta, hän kiiruhti Glaukuksen luo ja sanoi:
»Oh, atenalainen, Glaukus ystäväni, sinä olet tullut kuulemaan minun viimeistä odiani. Se on minulle suuri kunnia; sinä, kreikkalainen, jonka jokapäiväinen puhekin on runoutta. Kuinka sinua kiitän! — Se on vähäpätöinen, mutta jos sinä sen hyväksyt, on minulla silloin suositus päästä Tiituksen seuraan. Oi, Glaukus, runoilija ilman suosijaa on kuin amforaviini ilman vuosi-ilmoitusta, viini voi olla hyvää, mutta kukaan ei sitä maista. Ja mitä sanoo Pytagoras? — Mitä uhrisavu jumalille sitä ylistyspuhe ihmiselle. — Suosija on runoilijan pappi, hän hankkii runoilijalle uskolaisia ja suitsutusta.»
»Mutta onhan koko Pompeiji sinun suosijasi ja jokaisessa eteispylväistössä on alttari sinun kunniaksesi.»
»Ah, pompeijilais-parat ovat kyllä hyvin kohteliaita — he kunnioittavat kyllä ansiokkuutta. Mutta he ovat vain pienen kaupungin asukkaita — Apero meliore! Menemmekö sisään?»
»Tietysti. Aika tuhlaantuu kunnes olemme runosi kuulleet.»
Samassa työntyi kylpylän puolelta ainakin parisenkymmentä henkilöä pylväistöön ja pienen käytävän ovenvartijaorja päästi runoilijan, Glaukuksen, Klodiuksen ja useita muita runoilijan ystäviä sisään kylpypuolelle.
»Kurja paikka tämä Rooman thermaeihin verrattuna», Lepidus sanoi halveksivasti.
»Katto on sentään aikalailla miellyttävästi maalattu», virkkoi Glaukus osottaen kattoholviin siroteltuja tähtiä; häntä miellytti nykyisin kaikki.