»Apekides», hän virkkoi ja teki nopeasti käsillään merkin; — se oli ristinmerkki.
»No, natsarealainen», pappi vastasi, ja hänen kasvonsa kävivät entistä kalpeammiksi. »Mitä minusta tahdot?»
»Enpä tahdo», vieras virkkoi, »häiritä sinun tutkistelujasi, mutta viimeksi tavatessamme en tuntunut niin vastenmieliseltä.»
»Et ollutkaan, Olintus, mutta minä olen väsynyt ja hermostunut enkä tänä iltana jaksa keskustella niistä kysymyksistä, jotka ovat lähinnä sinun sydäntäsi.»
»Oi, heikko sydän!» Olintus virkkoi katkeran kuumana. »Olet väsynyt ja hermostunut ja kuitenkin tahdot kääntyä pois siltä totiselta lähteeltä, joka virkistää ja pyhittää.»
»Oi, taivas», nuori pappi huudahti rintoihinsa lyöden, »mistäpäin silmäni saavat nähdä totisen Olympoksen, missä oikeat jumalat asuvat? Tuleeko minun tämän miehen lailla uskoa, ettei mikään esi-isieni vuosisatoja palvomista jumalista ole olemassa, ei edes nimeltään? Pitääkö minun pakanallisina ja saastaisina hävittää ne alttarit, joita olen pitänyt pyhimpinä? tai uskonko Arbakeen tavoin — mihin?»
Hän vaikeni ja kiiruhti nopeasti pois miehen lailla, joka pyrkii irti itsestään. Mutta natsarealainen oli noita rohkeita, voimakkaita, innostuneita luonteita, joita jumala kaikkina aikoina on käyttänyt aseinaan mailmaa käännyttääkseen ja etenkin uuden uskontonsa juurruttamiseksi ja tutustamiseksi — luonteita, jotka kestämään luotuina ovat omiansa muita kääntämään. He ovat miehiä, joita ei mikään lannista, ei mikään järkytä, heidän uskonsa voima heitä innoittaa ja he itse muita innoittavat. Heidän järkensä vaikuttaa ensin heidän mielikuvitusvoimaansa, mutta mielikuvitus on heidän käyttämänsä ase; väkevästi he tunkeutuvat ihmisten sydämiin, vaikka näyttävätkin vain heidän arvosteluaan vaativan. Ei mitään ole niin helppoa jakaa kuin innostusta; siinä on orfeus-tarun todellinen vertauskuva — se liikuttaa kiviä, se kesyttää villejä eläimiä. Innostus on totuuden henki ja ilman sitä ei totuudella ole voittoja.
Olintus ei päästänyt Apekidestä niin helpolla. Hän saavutti hänet ja puhutteli häntä:
»En ihmettele, Apekides, että pidät minua häiritsijänä, — että järkytän sinun tasapainosi — että olet epäilyyn joutunut — että huopaat ja soudat tietämättömyyden ja pimeyden avaralla valtamerellä. Sitä en lainkaan ihmettele, mutta kuuntele minua hiukan; valvo ja rukoile — pimeys poistuu, myrsky tyyntyy ja Jumala itse käy, kuten ennen Galilean merellä, sinua suojaamaan vellovilla aalloilla pelastaakseen sinun sielusi. Meidän uskontomme on vaatimuksissaan ankara, mutta kuinka loppumattoman antelias siunauksessaan! Hetken kärsimykset se palkitsee ikuisella elämällä.»
»Samanlaisin lupauksin», Apekides huomautti kiivaana, »esiintyvät nekin taikurit, jotka ovat koko mailman pettäneet. Oh, kuinka loistavia olivatkaan ne lupaukset, jotka johtivat minut Isiksen temppeliin.»