»Haen Arbakesta», Apekides virkkoi, mutta hänen äänensä vapisi hänen omissa korvissaankin. Orjatar nyökäytti ääneti päätään ja vei hänet rakennuksen kulmaosan kautta kapeita portaita ylös ja kuljettuaan useitten huoneitten kautta, joissa sfinksin ankara ja ajatteleva kauneus uudelleen herätti hänessä mitä ahdistavimman tunteen, Apekides huomasi olevansa synkässä puolihämärässä huoneessa vastapäätä Arbakesta.
Arbakes istui pienehkön pöydän ääressä, jolla oli useita levitettyjä papyruskääröjä samaa kirjainlajia, mitä oli ovenkamanaotsikossa. Askelen päässä pöydästä oli kolmijalka, josta hitaasti kohosi vihkisavua. Sen vieressä oli suuri karttapallo taivaanmerkkeineen, ja toisella pöydällä oli joukko oudonnäköisiä esineitä, joiden käyttö oli Apekideelle tuntematon. Huoneen peräseinä kätkeytyi verhon taakse, ja kapeasta kattoaukosta tunkeutuivat sisään kuunsäteet, jotka lampun valoon sekaantuen loivat heikkoa valoa huoneeseen.
»Istu, Apekides», egyptiläinen virkkoi nousematta.
Nuori mies totteli.
»Sinä kysyt minulta», Arbakes jatkoi hetken vaijettuaan ikäänkuin syviin mietteisiin vaipuneena, »sinä kysyt minulta tai ainakin haluat saada selville syvimmät salaisuudet, jotka ihmisjärki voi tajuta; sinä tahdot, että minä ratkaisen sinulle elämän arvotukset. Me kuvittelemme pimeään joutuneitten lasten lailla, mutta vain hetkeksi tässä ahtaassa ja rajotetussa mailmassa henkemme pimeyteen; meidän ajatuksemme milloin vaipuvat kauhistuneina omaan itseensä takaisin, milloin syöksyvät hurjina pohjattomaan tyhjyyteen tahtoen tutkia, mitä se sisältää; — ja avuttomin käsin siihen ja tähän tarttuen me vihdoin sokeina kompastumme johonkin näkymättömään vaaraan. Tuntematta maallisen vaelluksemme rajoja, me milloin uskomme, että eteenpäin meno on katkaistu, milloin luulemme, että voimme tunkeutua mittaamattoman avaruuden pohjaan saakka. Näin ollen kaikki viisaus aukee seuraavan kahden kysymyksen ratkaisusta: 'Mihin tulee meidän uskoa?' ja 'Minkä me hylkäämme?' Näihin kysymyksiin sinä tahdot minun vastaavan.»
Apekides nyökytti hyväksyen päätään.
»Ihmisellä täytyy olla joku usko», egyptiläinen jatkoi surullisena, »hänen täytyy saada toivonsa johonkin panna. On aivan luonnollista, että kun sinä pelästyen ja kauhistuen huomaat uskosi sinulta riistettävän, huomaat ajelehtivasi tietämättömyyden synkällä ja rannattomalla valtamerellä, niin sinä huudat apua ja tartut ensimäiseen käsilläolevaan lautaan päästäksesi johonkin, vaikkapa etäiseen ja autioon maahan. Hyvä niinkin, kuuntele! Ethän ole unohtanut aamuista keskusteluamme?»
»Unohtanut!»
»Minähän tunnustin, että ne jumalat, joille savua nousee niin monilta alttareilta, ovat vain silmäinlumetta. Tunnustin, että jumalanpalvelustapamme ja menomme ovat vain petosta, joka on kylläkin keksitty kansan parasta silmälläpitäen. Osotin sinulle, että juuri näistä harhakuvista johtuivat yhteiskunnalliset siteet, mailmanrauha, viisaitten valta; tuo valta rakentuu joukon kuuliaisuuteen. Jatkakaamme näitä terveellisiä petoksia. Jos ihmisellä joku usko pitää olla, niin pitäköön hän esi-esiensä uskon, sen, jonka tottumus pyhittää ja vahvistaa. Kun me, suurempia henkisiä tarpeita omatessamme haemme itsellemme uutta uskoa, älkäämme silloin riistäkö toisilta sitä tukea, joka meille itsellemme on osottautunut liian heikoksi. Se on viisasta — se on hyvää.»
»Jatka!»