»Tule!» Stratonike sanoi tarttuen tyttöä olkapäähän.
Nydia ojentihe elein, joille päättäväisyys antoi arvokkuutta.
»Kuule minua!» hän sanoi. »Olen sinua uskollisesti palvellut — Minä, joka olen kasvatettu — ah, äitini, äitiparka, aavistitko koskaan, kuinka pitkälle minä joskus joutuisin?» Hän kuivasi kyyneleet silmistään ja jatkoi: »Käskekää mihin muuhun tahansa, ja minä tottelen. Mutta minä sanon teille nyt, niin kovia, ankaria ja säälimättömiä kuin olettekin, sanon teille nyt, etten enää mene sinne tai jos minut sinne pakotetaan, niin turvaudun pretoriin. Olen sen sanonut. Kuulkaa minua, jumalat, minä vannon sen!»
Stratoniken silmät hehkuivat tulena. Hän tarrasi vasemmalla kädellään tytön tukkaan ja kohotti oikeansa korkealle — tuon hirvittävän oikean käden, jonka pieninkin isku näytti voivan rusentaa sen hennon ja hauraan muodon, joka hänen kynsissään värjyi. Sen hän tuntui itsekin huomaavan, sillä hän muutti asentoaan, ja laahaten Nydian seinän viereen hän sieppasi naulasta patukan, jota kai usein oli samaan tarkotukseen ennenkin käytetty ja seuraavassa tuokiossa talon täyttivät sokean tytön tuskan- ja avunhuudot.
3 LUKU.
Glaukus tekee kaupan, joka myöhemmin tulee hänelle kalliiksi.
»Hei, te kelpo pojat!» Lepidus huudahti astuessaan kumartuen Burbon talon matalasta ovesta sisään. »Olemme tulleet katsomaan, kuka teistä lanistallenne enimmän kunniaa tuottaa.»
Gladiaattorit nousivat pöydästä ja seisoivat nyt kunnioittavassa asennossa noiden kolmen hienostelijan edessä, joita pidettiin Pompeijin iloisimpina ja rikkaimpina nuorina miehinä ja joiden puoltolause amfiteatterimaineelle oli sangen painava.
»Pulskia miehiä!» Klodius virkkoi Glaukukselle, »nuo kelpaavat kyllä gladiaattoreiksi.»
»Vahinko, etteivät he ole sotilaita», Glaukus vastasi.