»Kaunis! Hänen ihanuutensa häikäisee päivän! Napolista! Ei, hän on kreikatar! Vain Kreikka voi sellaisia muotoja synnyttää. Nydia, minä rakastan häntä!»
»Niin arvelinkin», Nydia vastasi rauhallisena.
»Minä rakastan, ja sinun pitää se hänelle kertoa. Aijon lähettää sinut hänen luokseen. Onnellinen Nydia, sinä pääset hänen huoneeseensa — saat nauttia hänen äänensä musiikista — saat paistatella hänen aurinkoisessa ilmapiirissään!»
»Mitä! Kuinka! Lähetätkö minut pois?»
»Sinä menet Ionen luo», Glaukus vastasi äänessään sävy: »Mitä enempää voit halutakaan?»
Nydia purskahti itkuun.
Nousten ylös Glaukus veti hänet luokseen rauhottaen häntä veljellisin hyväilyin.
»Lapseni, Nydiani, sinä et vielä tiedä, mikä onni sinua odottaa. Hän on ystävällinen ja lempeä ja vieno kuin keväänhenkäys. Hänestä tulee sinun nuoruutesi sisar — hän osaa arvostella sinun suuria kykyjäsi — hän osaa rakastaa sinun yksinkertaisia sulojasi niinkuin ei kukaan muu, sillä hänellä on itsellä samaa. Itketkö vielä, lapsi rukka? En tahdo sinua pahottaa. Etkö halua tehdä minulle mieliksi?»
»Tahdon, jos vain voin sinua hyödyttää. Käske! Katso, en itke enää, — olen rauhallinen.»
»Sinä olet jälleen minun oma Nydiani», Glaukus jatkoi suudellen häntä kädelle. »Mene sitten hänen luokseen! Jos ei sinua siellä miellytä, jos olen sinua pettänyt, niin palaa takaisin. Minä en anna sinua kellekään, minä vain lainaan. Taloni on aina sinulle turvapaikkana, lapsi kulta. Ah! Jospa se voisi kaikkia turvattomia ja onnettomia hoivata! Mutta jos minun sydämeni oikein puhuu, niin pian minä saan sinut jälleen, lapseni. Minun taloni on pian Ionenkin ja sinä asut yhdessä meidän kanssamme.»