»Annathan anteeksi minulle», Nydia sanoi, »etkä enää puhu minulle vapaudesta; minun onneni on olla orja. Olet luvannut, ettet minua kenellekään lahjota —.»
»Niin olen.»
»Ja nyt menen kukkien luo.»
Vaijeten Nydia otti Glaukuksen kädestä rikkaasti jalokivin koreillun maljakon, jossa kukkien väriloisto ja tuoksu keskenään kilpailivat; kyyneletönnä hän kuunteli hänen jäähyväissanojaan. Kun tämä oli vaijennut, epäröi hän hetken — hän tuskin uskalsi vastata hänelle — hän tarttui toisen käteen — painoi sen huulilleen — veti hunnun kasvoilleen ja riensi nopeasti pois. Hän pysähtyi vasta kynnyksellä, ojenteli käsiään ja äänteli itsekseen:
»Kolme onnellista päivää — kuvaamattoman onnen päiviä olen elänyt sitten kun sinut näin, siunattu kynnys! Asukoon rauha iäti tässä talossa senjälkeen kun minä olen mennyt. Ja nyt minun sydämeni ei enää koskaan sinusta erkane ja ainoa toivo mikä minulla vielä on, on — kuolla!»
6 LUKU.
Onnellinen kaunotar ja sokea orjatar.
Orja tuli Ionen huoneeseen ilmottamaan, että Glaukuksen palvelijatar halusi häntä tavata.
Ione mietti hetken.
»Hän on sokea, tuo palvelijatar», orja sanoi. »Hän tahtoo asiansa puhua vain sinulle.»