Pian koko ryhmä, joka alkuaan oli yhtynyt saman miehen sortamista vastaan, jakautui puoluevihan vuoksi. Orsini-huudon johdosta useita uusia puoluelaisia riensi paikalle. Colonnan ystävät vetäytyivät toiselle puolelle, Orsinin puoltajat toiselle, ja ne harvat, jotka olivat sepän mieltä, että kumpainenkin puolue oli yhtä vihattava ja että kansa on ainoa oikea huuto rahvaan kokouksissa, olisivat poistuneet lähestyvästä kahakasta, ellei seppä itse, jota he pitivät suuresti vaikuttavana auktoriteettina — joko suutuksissaan nuoren Colonnan ylpeästä käytöksestä tahi sellaisissa miehissä usein tavattavasta tappelunhimosta, joilla on hänen kokonsa ja voimansa, mitkä kaikissa persoonallisissa riitaisuuksissa vakuuttavat heille etevämmyyden ylpeän nautinnon — ellei, sanon, seppä itse, hetkisen epäröityään, olisi astunut orsinilaisten joukkoon, ja esimerkillään saanut ystäviänsä liittymään tämän puolueen suosijoihin.

Kansanmylläkässä on jokaisen kulkeminen pyörteen mukana, usein puolittain vasten tahtoansa ja suostumustaan. Muutamat rauhan sanat, joita Adrian di Castello alkoi lausua ystävilleen, hukkuivat heidän huutoihinsa. Ylpeinä siitä, että heidän joukossaan löytyi yksi rakastetuimmista ja jaloimmista tuon nimellisistä, Colonnan puoluelaiset asettivat hänet johtajakseen ja rynnistivät kiivaasti vihollisiansa vastaan. Mutta Adriania, joka elämästään oli saanut ritarillisen katsantotavan, josta hänen varmaan ei tarvinnut kiittää roomalaista syntyperäänsä, alussa iletti hyökätä noitten miesten kimppuun, joiden joukossa hän ei nähnyt ketään vertaistansa arvossa tahi aseiden käyttämisessä. Hän tyytyi vaan harvojen iskujen torjumiseen, joita suunnattiin häneen taistelun tuoksinassa, — harvojen, sillä niillä, jotka tunsivat hänen, vieläpä kiivaimmilla Orsinin puoluelaisillakaan ei ollut halua joutua tuon miehen veren vuodattamisesta nousevan vaaran ja vihan alaiseksi, miehen, jolla korkean syntyperänsä ja heimolaistensa pelottavan vallan ohessa oli itsekohtainen kansan suosio, josta hän oli enemmän velkaa sukulaistensa julkisille paheille, kuin millekään tähän asti osottamallensa huomattavalle hyveelle. Seppä, joka ei vielä ollut ottanut tehokasta osaa kahakkaan, näytti valmistautuvan jyrkkään vastarintaan, kuu ritari lähestyi muutaman askeleen päähän hänestä.

"Emmekö sanoneet sinulle", virkkoi jättiläinen synkästi, "että Colonnat ovat samallapa kansan vihollisia kuin Orsinit? Katso seuralaisiisi ja klientteinäsi; eivätkö he katko alhaisten miesten kurkkuja, kostaessaan ylhäisten rikoksia? Mutta tällä tavoin patriicit aina rankaisevat toistensa väkivaltaa. He antavat raippojen kohdata kansan selkää ja huutavat: katsokaa, kuinka oikeatuntoisia me olemme!"

"En vastaa sinulle nyt", sanoi Adrian; "mutta jos kanssani olet suruissasi tästä veren tuhlaamisesta, niin liity minuun koettamaan estää sitä."

"Minäkö — en minä! virratkoon orjien veri tänään: pian on aika tuleva, jolloin se huuhdotaan puhtaaksi ylimysten verellä."

"Pois, konna", sanoi Adrian, koettamatta ryhtyä pitempiin keskusteluihin ja pyyhkäisten seppää miekkansa lappeella. Samassa sepän vasara heilahti ilmassa, ja ellei nuori ylimys olisi äkkiä hypähtänyt syrjään, se auttamattomasti olisi musertanut hänet maahan. Ennenkuin seppä ehti toistamiseen iskeä, Adrianin miekka lävisti kahdesti hänen oikean käsivartensa, ja ase putosi raskaasti maahan.

"Tappakaa hän, tappakaa hän!" huusivat useat Colonnan klienteistä, nyt tunkeutuen pelkurimaisesti aseettoman ja turvattoman sepän ympärille.

"Niin, tappakaa hän!" sanoi keskinkertaisella italiankielellä, mutta barbaarimaisella äänenkorolla muuan puolittain panssaroittu mies, joka vast'ikään oli liittynyt joukkoon ja joka oli niitä hurjia saksalaisia rosvoja, joita Colonnat pitivät palveluksessaan: "hän kuuluu pelottavaan roistojoukkioon, joka on liittäytynyt kaikkea järjestystä ja rauhaa vastaan. Hän on Rienzin liittolaisia, ja, kolmen kuninkaan kautta! hän yllyttää kansaa."

"Totta puhut, barbaari", sanoi roteva seppä lujalla äänellä ja repäsi vasemmalla kädellään nuttunsa rinnaltaan auki; "tulkaa kaikki — Colonnat ja Orsinit — viillelkää terävällä säilällänne tätä sydäntä ja päästyänne sen sisimpään sopukkaan, te sieltä löydätte yhteisen vihanne esineen — Rienzin ja Kansan!"

Hänen lausuessaan tuon sanoilla, jotka ehkä näyttivät hänen asemaansa ylevämmiltä (ellei jonkinlainen hehku ja liioittelevat puheenparret sekä tunteellisuus olisi tavallisia kaikissa kiivastuneissa roomalaisissa), hänen äänensä lujuus voitti häntä ympäröivän metelin ja hiljensi hetkeksi yleisen mylläkän; ja kun vihdoin sanat "Rienzi ja kansa" pääsivät ilmoille, ne tunkeutuivat läpi kasvavan väkijoukon, ja niihin kaikuna vastasivat sadat äänet — "Rienzi ja kansa!"