"Aurinko pilven takainen."
"Voi älkäämme kauan viipykö; mikä juhlahetki voittaa sen, jolloin käsi kädessä, pääni povellasi unhotamme kokemamme surut vieläpä jakamamme triumfitkin?"
Sillä välin Irene, tuhansien tunteitten vallassa oli jo pukeutunut salaavaan pukuunsa sekä lähtenyt Leijonaportaita kohden. Senaattorin lähdettyä tuo paikka oli melkein tyhjentynyt. Soitto ja tanssi olivat houkutelleet yleisön toisille suunnille. Irene lähestyessään näki kuvapatsaan kuutamossa ja yksinäisen henkilön nojautuvan jalustaa vastaan. Hän pysähtyi, henkilö läheni, ja jälleen hän kuuli lemmittynsä äänen.
"Oi, Irene! salapuvussakin tunnettu", sanoi Adrian tarttuen hänen vapisevaan käteensä: "vieläkö saan nähdä sinut — vieläkö koskettaa tuota kättä? Eivätkö nämät silmät nähneet sinua elottomana tuossa hirmuisessa kaivoksessa, jota muistellessani kauhistun? Minkä ihmeen kautta nousit jälleen? Millä keinoin taivas antoi maalle hänet, jonka se jo näytti laskeneen enkeleittensä joukkoon?"
"Tuonko todella uskoit?" sanoi Irene änkyttäen, mutta äänessä riemun kaunopuhelias korko. "Vapaasta tahdostasi et siis hyljännyt minua? Kohtuuton olin, tein jalolle luonnollesi väärin, päättäessäni että veljeni kukistuminen, alhainen sukuperäni, loistava kohtalosi saivat sinun unhottamaan Irenen."
"Kohtuuton todella!" vastasi lempivä. "Mutta varmaan minä näin sinua vainajien joukossa! — vaippasi, hopeatähtisen — kuka muu pitäisi Rooman tribuunin vaakunaa?"
"Tuo kadulle kirvonnut vaippako vaan, jonka joku kovempi-onninen uhri lienee korjannut, senkö näkeminen yksin sai sinut epätoivoiseksi? Voi Adrian", jatkoi Irene hellästi nuhdellen, "enpä joutunut epätoivoon minä, en silloinkaan, kun katselin sinua maatessasi nähtävästi hengettömänä vuoteen omana, jonka ääressä valvoin kolme päivää ja yötä!"
"Mitä, eikö siis näkyni pettäneet minua! Sinäkö valvoit vuoteeni vaiheilla noina hirveinä hetkinä, sinunko lempesi suojeli, sinunko huolesi säilytti minut? Voi minua kurjaa!"
"Ei", vastasi Irene, "ajatuksesi oli luonnollinen. Taivas tuntui antavan minulle yli-ihmiselliset voimat ollessani sinulle välttämätön. Mutta päätä peljästykseni. Jätin sinut, käydäkseni tuon hyväsydämisen munkin luona, joka oli lääkärisi: palattuani en tavannut sinua. Sydämentuskissani etsin sinua autiosta kaupungista turhaan. Toivon tukemana olin voimallinen, pelko minut lannisti. — Veljeni löysi minut, maatessani tunnottomana maassa P. Markuksen kirkon luona."
"P. Markuksen kirkon luona. Sen ennusti hänen unensa!"