"Onpa sitä huonommillakin vuoteilla maattu", sanoi ritari, oikaisten itsensä ja oli hetkisen perästä sikeässä unessa.
Veljekset kuuntelivat hänen syvää, mutta tasaista hengitystään kadehtien ja ihmetellen; he vaan eivät olleet keskustelu-tuulella. Hiljaa ja ääneti kuin kuvapatsaat he istuivat nukkuvan vieressä. Aika kului, ja puoliyötä seuraavan hetken ensimmäinen viileä henkäys puhalsi läpi heidän komeronsa ristikon. Salvat helähtivät, ovi aukeni, kuusi aseellista miestä astui sisään, kulki ohi veljesten ja yksi heistä kosketti Montrealea.
"Voi!" hän sanoi, yhä nukkuen, mutta kääntäen kylkeänsä. "Voi!" hän sanoi vienolla Provencen kielellä, "suloinen Adeline, emmehän vielä nouse — niin pitkään, pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme!"
"Mitä hän sanoo?" murahti vartija, ravistaen Montrealea tylysti. Ritari hyppäsi heti pystyyn ja hänen kätensä hapueli vuoteen päätä ikäänkuin miekkaa tavotellen. Hän tuijotti hurjistuneena ympärilleen, hieroi silmiään ja sitten katsellen vartijaa hän tajusi tilansa.
"Aikasinpa Capitolissa noustaan", sanoi hän. "Mitä minusta tahdotte?"
"Se on valmiina!"
"Se! Mikä se?" sanoi Montreal.
"Piinapenkki!" vastasi soturi pahansuovan riemuin.
Suuri päällikkö ei sanonut sanaakaan. Hän silmäili hetkisen aikaa noita kuutta miekkamiestä, ikäänkuin mitellen omaa voimaansa heidän rinnallaan. Hänen katseensa liiti ympäri huoneen. Karkein rautakanki olisi ollut hänelle arvokkaampi kuin milloinkaan vielä Milanon oivallisin säilä. Hänen tarkastuksensa päättyi huokaukseen, hän heitti vaippansa hartioilleen, nyökkäsi veljilleen päätään ja seurasi vartijoita.
Eräässä Capitolin salissa, jonka seinää verhosi pahaatietävä, veripunanen, valkoraitainen silkki, istui Rienzi neuvoskuntineen. Muutaman komeron eteen oli musta esirippu vedetty.