"Usko minua, kaunis tyttö, minä en tahdo käyttää hyväkseni valtaani. Minä luotan ainoastaan rakkauden lempeään valtaan. Ole näiden seinien sisäpuolella kuningatar vielä täydellisemmin kuin koskaan olet näyttämöllä ollut. Täksi yöksi, hyvästi! Olkoon unesi rauhallinen ja tuokoon se minun toiveilleni apua."
Näin sanoen hän lähti ja Violaa ympäröivät palvelijat, jotka hän vain vaivalla sai itsestään eroamaan. Tahtomatta mennä levolle hän tutki huonetta ja huomasi sen lujasti varustetuksi. Hän vietti yön ajatellen Zanonia, jonka voimaa hän piti yliluonnollisena.
Sillävälin prinssi meni alas portaita ja tuli siihen huoneeseen, mihin muukalainen oli laskettu.
Hän tapasi miehen, joka päästä jalkoihin oli kääriytynyt pitkään kaapuun eli viittaan, jota papit yhteen aikaan käyttivät. Tämän muukalaisen kasvot olivat merkilliset. Ne olivat niin tummat ja päivettyneet, että hän näytti syntyneen kaukaisimman idän kansoista. Hänen otsansa oli korkea ja hänen silmänsä läpitunkevat, vaikka tyynet. Prinssi vältti niihin katsomasta niinkuin vältetään kysyjää, joka sydämestämme urkkii sen rikollisimmat salaisuudet.
"Mitä tahdot minusta?" kysyi prinssi viitaten vierastaan istumaan.
Äänellä syvällä, mutta vierassointuisella vastasi muukalainen: "Prinssi di ——, sinä, joka olet syntynyt voimakkaimmasta suvusta, mikä koskaan käytti jumalaista nerollisuutta palvelemaan inhimillisiä haluja, ylpeyttä, pahuutta ja itsekkäisyyttä! Sinä suuren Viscontin jälkeläinen, hänen, jonka historia on Italian kunnia-ajan historia ja joka nousi aikansa mahtavimmaksi neroksi sammumattoman vallanhimonsa kannustamana, minä tulen katsomaan pimenevän taivaan viimeistä tähteä. Tällä hetkellä huomisena päivänä ei sinusta tiedä tämä maa. Ihminen! jollei koko luontosi muutu, niin päiväsi ovat luetut!"
"Mitä tarkottaa tämä lavertelu?" kysyi prinssi, nähtävästi ällistyen ja salaa kammoksuen. "Tuletko uhkaamaan minua omassa talossani vai tahdotko minua varottaa? Oletko joku vaeltava munkki vai joku salainen ystävä? Puhu selvästi! Mikä vaara minua uhkaa?"
"Zanoni ja esi-isäsi miekka."
"Ha, ha!" sanoi prinssi ylenkatseellisesti naurahtaen, "minä kohta alusta puolittain sinua epäilin. Sinä olet siis tuon petkuttajan seuralainen tai kätyri. Hän on kyllä varsin ovela mutta tällä hetkellä on hän voitettu. Ja minä arvaan, mitä tulet kertomaan, nim. että jos lasken vapaaksi erään vangin, niin vaara on vältetty ja ajan viisari käännetty takaisin?"
"Päätä minua miksi tahdot, prinssi di ——. Minä tunnustan, että tunnen Zanonin. Sinäkin tulet tuntemaan häneen voimansa, mutta ei ennenkuin se sinut kuluttaa. Minä tahtoisin sinut pelastaa ja sentähden varotan. Kysytkö miksi? Minä sen kerron. Oletko kuullut kerrottavan hurjia juttuja suuresta esi-isästäsi? Oletko kuullut, kuinka hän halusi tietoa suurempaa kuin mitä kouluissa ja luostareissa löytyi? Oletko kuullut merkillisestä itämaalaisesta, joka oli hänen tuttavansa ja opettajansa ja jota vastaan Vatikaani turhaan aika ajoittain sinkautteli salamoitaan? Muistatko esi-isäsi kohtaloa, kuinka hänellä nuoruudessa tuskin oli muuta kuin nimi ja kuinka hän vietettyään hurjaa intohimoista elämää niinkuin sinä, äkkiä katosi Milanosta, köyhänä paeten maastaan - kuinka hän vuosikausien jälkeen oltuaan kukaties missä maissa ja missä toimissa, taas palasi kaupunkiin, missä hänen esi-isänsä olivat hallinneet, kuinka hänen kanssaan tuli viisas itämaalainen, salaperäinen Mejnour — kuinka ne, jotka hänet näkivät, hämmästyksellä ja pelolla huomasivat, ettei aika ollut mitään jälkeä piirtänyt hänen kasvoihinsa, että nuoruus oli ikäänkuin tai'alla kiinnitetty hänen kasvonpiirteihinsä ja vartaloonsa? Etkö tiedä, että siitä lähtien hänen kohtalonsa nousi suuruuteen? Kaukaisimmat sukulaiset kuolivat ja toinen omaisuus toisensa jälkeen lankesi köyhtyneelle aatelismiehelle. Hän tuli prinssien johtajaksi, Italian ensimäiseksi suurmieheksi. Hän perusti uudelleen ruhtinassuvun, jonka viimeinen miespuolinen perillinen sinä olet, ja hänen loistonsa ulottui Milanosta Sisiliaan asti. Suuria kunnianhimoisia unelmia liikkui hänen mielessään päivin ja öin. Jos hän olisi elänyt, olisi Italia nähnyt uuden suurvallan syntyvän ja Visconti olisi hallinnut uudestaan noussutta Magna Graeciaa.[41] Hän oli mies sellainen, jonka maailma harvoin näkee, mutta hänen aikomuksensa olivat liian maalliset niiden välikappalten käyttämiseen, joita hän etsi. Jos hänen vallanhimonsa olisi ollut joko suurempi tai pienempi, niin hän olisi ansainnut saada mahtavamman valtakunnan kuin mitä Rooman keisarit hallitsivat, ja hän olisi ollut meidän veljeskuntamme arvoinen, ollut Mejnourin kumppanuuden arvoinen, hänen, jonka nyt näet edessäsi."