"Hetki on pelottavampi kuin ajattelettekaan."
La Harpe, Le Comte de Warwick, Act. III, 5.
Ensimäisen kerran naimisensa jälkeen Zanoni ja Viola olivat erossa — sillä Zanoni oli lähtenyt Roomaan tärkeissä asioissa. "Ainoastaan muutamiksi päiviksi", hän sanoi ja matkusti niin äkkiä, ettei ollut aikaa hämmästykseen tai suruun. Mutta ensimäinen ero on aina haikeampi, kuin sen tarvitseisi olla. Se tuntuu katkaisevan sen elämän, missä lempiville on kaikki yhteistä, se saattaa sydämen tuntemaan, mikä tyhjä elämä on alkava, kun viimeinen eronhetki on saapuva niinkuin sen kerran täytyy saapua. Mutta Violalla oli uusi kumppani; hänellä oli se ilolahja, joka aina uudistaa naisen nuoruuden ja hurmaa hänen silmiään. Puolisona, vaimona nainen nojautuu toiseen, hänen onnensa, hänen elämänsä heijastuu miehestään — niinkuin kiertotähti saa valonsa auringolta. Mutta nyt äitinä hän vuorostaan on riippuvaisuudesta tullut valtaan, nyt toinen olento nojautuu häneen — avaruuteen on singonnut tähti, jolle hän on itse tullut auringoksi.
Muutamia päiviä — mutta ne tulevat olemaan suloisia surussaankin! Muutamia päiviä, joiden jokainen tunti näyttää olevan ajastaika lapselle, jota silmä ja sydän valvoo. Lapselle on aika heräämisestä uneen ja unesta heräämiseen kokonainen käänne. Sen jokaista liikettä on tarkattava — jokainen hymyily on uusi edistysaskel siinä maailmassa, jota se on tullut siunaamaan. Zanoni on lähtenyt — viimeinen aironloiske on vaiennut — viimeinen pilkku gondoolista häipynyt Venetsian vesikaduilta. Violan lapsi nukkuu kehdossaan äitinsä jalkojen juuressa ja Viola ajattelee kyynelehtien, mitä kertomuksia hän isälle saa kertoa satumaasta, joka tuosta pienestä vuoteesta leviää kaukaisuuteen tuhansine ihmeineen. Hymyile! — itke! nuori äiti! Jo on elämäsi oudon kirjan kaunein sivu sinulta sulettu ja näkymätön sormi kääntää uuden lehden.
* * * * *
Rialton sillalla seisoi kaksi venetsialaista — tulisia tasavaltalaisia ja demokraatteja. He kuvailivat Ranskan vallankumousta maanjäristykseksi, joka hävittäisi heidän oman kurjan ja raihnaisen hallitusmuotonsa ja antaisi yhdenvertaisuuden oikeudet Venetsian kansalle.
"Niin, Cottalto", sanoi toinen, "parisilainen kirjeenvaihtajani on luvannut poistaa kaikki vaarat ja tehdä tyhjäksi kaikki esteet. Hän sopii meidän kanssamme kapinan hetkestä, jolloin Ranskan legionat tulevat olemaan kanuunien kuulomatkan päässä meistä. Jonakin päivänä tällä viikolla, tällä tunnilla ja tässä paikassa hän tulee minua tapaamaan. Tämä on vasta neljäs päivä."
Hän oli tuskin sanonut nämä sanat, ennenkuin eräs viittaan puettu mies tuli vasemmalta käsin kapealta kadulta kävellen ja silmäiltyään heitä muutamia hetkiä tutkivasti, kuiskasi "Salut!" (Terveys!)
"Ja veljeys!" vastasi puhuja.
"Te siis olette urhoollinen Dandolo, jonka kanssa komitea valtuutti minua vaihtamaan kirjeitä? Ja tämä kansalainen —?"