"Sinä saat sen piankin nähdä", vastasi Glyndon synkästi. "Se haamu, joka minua vainoo, kuiskaa nyt juuri verettömillä huulillaan, että sen kauhut odottavat sinua ja lastasi! Minä en vielä sinulta pyydä päätöstä, mutta ennenkuin lähden Venetsiasta, tapaamme taas toisemme."

Hän sanoi ja lähti.

VI LUKU.

"Mihinkä harhaan sielusi antautuukaan?"

La Harpe, Le Comte de Warwick, Act. IV, 4.

Ah, Zanoni, pyrkijä tumma ja kirkas! Luulitko todella, että side aikakautisen eläjän ja päiväntyttären välillä voisi jäädä pysyväksi? Etkö nähnyt että ennen vihkimyksen tulikoetta ei sinun viisautesi ja hänen lempensä voineet olla toistensa tasalla? Oletko poissa nyt etsimässä pyhien salaisuuksien joukosta turvakeinoa lapselle ja äidille ja unohdatko, että haamu, joka sinua auttoi, nyt hallitsee omia lahjojaan — niiden elämää, jotka se salli sinun haudasta pelastaa? Etkö tiedä, että pelko ja epäluottamus, kylvettyinä rakastavaan sydämeen, kasvavat metsäksi, joka peittää taivaan tähdet? Mies tumma ja kirkas! Vihaiset silmät väijyvät äidin ja lapsen vieressä!

Koko sen päivän Violaa kiusasivat tuhannet aatokset ja pelotukset, jotka pakenivat, kun hän niitä tarkasteli, mutta palasivat sitä synkempänä. Hän muisti, kuinka hänen koko lapsuutensa oli ollut täynnä kummallisia aavistuksia siitä, että hän oli määrätty jonkun yliluonnollisen tuomion uhriksi. Hän muisti, että kun hän tästä oli kertonut Glyndonille, heidän istuessaan Napolin lahden uinuvien vetten rannalla, oli Glyndonkin sanonut tuntevansa samoja aavistuksia itsestään, ja silloin oli salaperäinen myötätunto yhdistänyt heidän kummankin kohtalonsa. Viola muisti varsinkin, että heidän verratessaan hajanaisia havaintojaan, molemmat olivat sanoneet, että Zanonin ensimäisestä näöstä vaisto oli puhunut heidän sydämessään kuuluvammin kuin koskaan ennen, kuiskaten, että "häneen liittyi aavistamattoman tulevaisuuden salaisuus."

Ja nyt kun Glyndon ja Viola taas olivat tavanneet toisensa, heräsi lapsuuden pelko taas loihditusta unestaan. Viola alkoi tuntea samanlaista kauhua kuin Glyndon ja turhaan hän järkensä ja rakkautensa voimalla sitä vastaan taisteli. Kun hän sitten kääntyi katsomaan lastansa, silmäili se vastaan vakavasti ja lujasti ja sen huulet liikkuivat ikäänkuin se olisi koettanut puhua — mutta ei mitään ääntä kuulunut. Pienokainen ei tahtonut nukkua. Aina kun Viola katseli sen kasvoja, aina sen silmät tarkkaavaisina valvoivat ja niiden vakavuus moitti äidin syytöksiä. Ne silmät olivat jäätävät. Kykenemättä omin neuvoin kestämään tätä kaikkien tähänastisten tunteittensa äkkinäistä ja täydellistä mullistusta, Viola teki päätöksen, joka vastasi hänen uskoaan ja maansa tapoja: hän lähetti hakemaan papin, joka Venetsiassa oli ollut hänen rippi-isänsä, ja tälle hän intohimoisesti nyyhkyttäen ja äärettömästi peläten tunnusti epäilykset, jotka häntä vaivasivat. Hurskas isä, joka oli hyväluontoinen mutta ilman suurta sivistystä ja älyä, sulki Violan sydämestä kaiken toivon. Hänen varotuksensa oli vakava, sillä hänen kauhunsa oli niin vilpitön. Hän Glyndonin lailla rukoili Violaa pakenemaan, jos hän hiukankin epäili, että miehensä harrastukset olivat sellaisia, joiden kannattamisesta katolinen kirkko oli niin monta oppinutta miestä polttanut. Ja sekin vähä, mitä Viola taisi kertoa, näytti tietämättömästä papista ehdottomasti todistavan noituutta ja manausta. Hän oli itsekin kuullut oudoista huhuista, jotka Zanonia seurasivat, ja sentähden hän oli valmis uskomaan pahinta. Kunnon ukko olisi hyvällä omallatunnolla lähettänyt Wattin poltettavaksi, jos hän olisi kuullut tämän puhuvan höyrykoneestaan. Viola oli aivan suojaton hänen kiivaita ja jyrkkiä sanojaan vastaan. Ja katolilaiset papit voivat, olkoot he kuinka vähäjärkisiä, laajan kokemuksensa kautta niin hyvin oppia tuntemaan ihmissydämen, kun se heille alinomaa paljastetaan nähtäväksi; siksipä tämäkin pappi puhui Violalle enemmän lapsen vaarasta kuin hänen omasta vaarastaan. Hän sanoi: "Noidat ovat aina parhaimpansa mukaan koettaneet vietellä ja lumota nuorten sieluja, jopa pienten lasten", ja sitten hän ryhtyi latelemaan pitkän sarjan taruja, joita hän sanoi historiallisiksi tosiasioiksi. Sellainenkin, mille pohjoismainen nainen olisi nauranut, pelotti hentoa taikauskoista napolitarta, ja kun pappi lopetti juhlallisen ankarasti muistuttamalla, että Viola laiminlöi velvollisuutensa lasta kohtaan, jos hän empi pakenemasta sen kanssa pois siitä talosta, jota mustat voimat ja jumalattomat tai'at hallitsivat — silloin Viola, joka vielä piti kiinni Zanonin valoisasta kuvasta, vaipui hervottomuuteen, joka kokonaan sai valtaansa hänen järkensä.

Tunnit kuluivat, ilta saapui, talo kävi äänettömäksi ja Viola heräsi siitä kankeudesta ja kuuroudesta, joka oli hänet vallannut, ja asteli edestakaisin huoneessaan levottomana ja hämmentyneenä. Hiljaisuus tuli sietämättömäksi, mutta vielä sietämättömämpi oli ääni, joka hiljaisuuden katkaisi, kellon nakutus, kun se hetken toisensa jälkeen hautaansa lähetti. Viimein itse ajantuokiot tuntuivat saavan äänen ja muodon. Viola oli näkevinään niiden hypähtävän esiin aavemaisina pimeyden kohdusta, ja ennenkuin ne taas vaipuivat siihen takaisin ja sammuivat, niin ne hiljaisin äänin supisivat: "Vaimo, me kannamme ikuisuuteen kaiken, mikä ajassa tehdään! Mitä me sinusta kerromme, vastasyntyneen sielun vartija?" Viola tajusi, että hänen mielikuvituksensa oli puolittain muuttunut hourailuksi, joka oli unen ja valveen välillä. Äkkiä yksi ajatus tuli muita voimakkaammaksi. Se huone, jonka Zanoni tässä talossa ja joka talossa, missä he asuivat — Kreikan saarellakin — oli erottanut itselleen yksinoikeudeksi, ja jonka kynnyksen yli ei kukaan, ei itse Violakaan, saanut astua — se huone nyt veti häntä puoleensa, vaikkei hän tähänasti ollut uteliaisuudestakaan tahtonut käskyä rikkoa, niinkauan kuin hän eli tyytyväisenä rakkauden suloisessa luottamuksessa. Nyt hän ajatteli: ehkä siellä voisi löytyä jotakin, mikä arvotuksen ratkaisisi ja hajottaisi tai vahvistaisi epäilykset. Tämä ajatus kasvoi yhä voimakkaammaksi, vastustamattomasti se tuntui panevan hänen jalkansa liikkeelle.

Ja nyt läpi huoneiden ja käytävien sinä hiivit, armas olento, unissakävijä ja kuitenkin valvova. Kuu paistaa sinuun, kun käyt huoneesta huoneeseen, valkeapukuinen vaeltava henki! Käsivarret ristissä rinnoilla, silmät avoimina, katse tyyni ja peloton. Äiti, lapsesi johtaa sinua! Ajantuokiot juoksevat edelläsi. Sinä kuulet vielä kellon äänen, joka heidät kutsuu takaisin hautaansa. Eteenpäin kulkien sinä tulet ovelle. Ei mitkään salvat pidätä, ei mikään lumous aja takaisin. Tomun lapsi, sinä seisot yksin yön hiljaisuudessa siinä huoneessa, missä lukemattomat leijuvat ilma-olennot usein kokoontuivat tietäjän ympärille!