"Teidän korkeutenne on kiihtynyt; näyttelijätär on teidät lumonnut."
"Mascari", sanoi prinssi ylpeästi hymyillen, "näissä suonissa virtailee vanhojen Viscontien verta — noiden, jotka kerskailivat, ettei mikään nainen ollut välttänyt heidän himoaan eikä mikään mies heidän kostoaan. Isäni kruunu on nyt vain kiiltokultaa ja leikkikalu; mutta heidän henkensä elää vielä minussa. Kunniani on nyt kiedottu tähän pyrintöön — Violan täytyy tulla omakseni!"
"Pannaanko toimeen uusi väijytys ja äkkiyllätys?" ehdotti Mascari kysellen.
"Ei, miksen menisi itse samaan taloon? Se on yksinäisellä paikalla eikä ovi ole rautaa."
"Mutta entä jos hän palatessaan takaisin kertoisi väkivallasta? Sisäänmurto — neidonryöstö? Ajattele! Vaikkeivät aateliston oikeudet vielä ole kaikki lopussa, ei Viscontikaan ole enää lain yläpuolella."
"Eikö ole, Mascari? Hullu! missä maailman ajassa, vaikka Ranskan riivatut onnistuisivatkin haaveissaan, missä lain miekka ei taipuisi niinkuin pajunoksa vallan ja kullan herran väkevässä kädessä? Mutta älä noin kalpene, Mascari, minä olen kaikki suunnitellut. Sinä päivänä, jolloin hän lähtee tästä palatsista, on hän matkustava Ranskaan herra Jean Nicotin kanssa."
Ennenkuin Mascari ehti vastata, ilmotti huonepalvelija signor Zanonin tulleeksi.
Tahtomattaan kävi prinssin käsi pöydällä olevaan miekkaan; sitten hän hymyillen omalle mielenjohteelleen nousi ja otti vieraan kynnyksellä vastaan kaikella italialaisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella.
"Tämä on minulle korkea kunnia", sanoi prinssi. "Minä olen kauan halunnut saada puristaa niin etevän miehen kättä —"
"Ja minä tarjoon käteni samassa hengessä kuin tekin", vastasi Zanoni.